Yhteiskunnan valtarakenteista kertoo paljon se mitä kulloinkin saa sanoa ja mitä ei. Riku Neuvonen luo kirjassaan Sananvapauden historia Suomessa (Gaudeamus 2018) yleiskatsauksen kotimaiseen sananvapauden vaiheisiin aina Ruotsin vallan alusta nykypäivään. Neuvosen kirja on historian yleisteos aiheesta ja ajankohtainen keskustelu ”vihapuheesta” ja sananvapauden nykytilasta jää teoksessa varsin kevyeksi. Ei kuitenkaan hätää, sillä tähän tematiikkaan uppoutuu taas romaanin keinoin Arto Luukkanen uusimmassa teoksessaan Nettipoliisi Hansu Hujasen ihmeelliset seikkailut (Atrain & Nord 2018).
Suomalaista sananvapautta tutkinut Riku Neuvonen nostaa yleisenä taustapohdintana esiin sen, että sananvapauden rajat riippuvat aina yhteisön ja yksilöiden arvoista. Hän lisäksi korostaa, että suurin osa yhteiskuntateorioista ei tunnusta rajoittamatonta sananvapautta. Sananvapauden kannattamisessa ja rajoittamisessa ovat lisäksi hänen mukaansa usein motiivina milloin aatteelliset, milloin poliittiset ja milloin taloudelliset tekijät. Tärkeä huomio Neuvoselta on myös se, että sananvapauden puolustajan ja rajoittajan roolit vaihtelevat usein tilanteen mukaan – miellyttääkö sanominen kulloinkin omia tavoitteita.
Painokoneiden yleistyessä 1500-luvulla tapahtui samanlainen tiedon levittämisen vallankumous kuin viime vuosikymmeninä on tapahtunut Internetin myötä. Neuvosen kirja käykin tarkasti läpi viimeisten viiden sadan vuoden ajalle sijoittuvan suomalaisen sananvapauden käänteet ja kantavina teemoina tarinassa korostuvat vaihtelevat sananvapaudenkäytön rajoittamisen syyt ja painotukset siinä, minkälaisin menetelmin sananvapautta on pyritty kontrolloimaan.
Uskonnon loukkaaminen, kunnianloukkaus ja hallitsijan vallan kyseenalaistaminen ovat olleet kysymyksiä, jotka ovat olleet perinteisesti sananvapauden rajojen ulkopuolella. Uskonpuhdistuksen jälkeen kaikki katolilaisuuteen viittaava pyrittiin poistamaan esimerkiksi virsistä. 1700-luvulle tultaessa pietististä uskonsuuntausta edustavat kirjoitukset olivat yhtä lailla kiellettyjä kuten 1800-luvulla mormonismi ja jesuiittojen materiaalit.
Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa vallankumoukselliseksi katsottu kirjallisuus nousi kielletyn materiaalin listojen kärkeen. Kansallisuusaatteen nousu sai taas 1800-luvulla Venäjän varuilleen ja hetken Suomessa ei saanut julkaista kuin uskonnollista ja taloutta käsittelevää kirjallisuutta. 1900-luvulle tultaessa sosialistinen ja vallankumouksellinen kirjallisuus nousivat kiellettyjen aiheiden joukkoon.
Maailmansotien välisen ajan suurena sananvapauskysymyksenä voikin näin jälkikäteen nähdä kommunistisen toiminnan kieltämisen ja kysymyksen siitä, onko laillista valtiojärjestystä kumoavaan tähtäävälle sanankäytölle oikeus vapaaseen ilmaisuun? 1930-luvun tilannetta tarkasteltaessa voidaankin ajatella yhteiskuntajärjestystä yllä pitävien tasavallan suojalakien torjuneen monesta suunnasta tullutta epävakautta sillä kommunismin lisäksi Lapuan liike lakkautettiin Mäntsälän kapinan jälkeen. Neuvonen nostaa lisäksi esiin, että myös Suomen ulkomaisten suhteiden haittaamisen suhteen pyrittiin tasapuolisuuteen ja tuomioita annettiin niin liiallisesta Saksan kritisoinnista kuin esimerkiksi Neuvostoliiton lipun häpäisemisestä.
Suomettumisen aikaa Neuvonen kuvaa ”hiljennysvaikutuksen” kulta-aikana, jolloin sosiaalinen painostus riitti pitkälti kahlitsemaan Neuvostoliittoa ja Kekkosen ulkopolitiikkaa kritisoivan kirjoittelun. Nostetaan kirjassa kuitenkin esiin sekin, että valvontakomissio laati sodan jälkeen listan kirjoista, jotka tuli poistaa kirjastoista ja konkreettisena sensuuritoimenpiteenä voidaan mainita, että elokuvatarkastamo kielsi muutaman elokuvan esittämisen ulkopoliittisista syistä.
Eri ainoina sananvapauden piiristä pois suljettujen aiheiden lisäksi teoksessa kantavana teemana on keskustelu sananvapauden rajoittamisen keinoista ja siitä miten rajoja valvotaan. Päätäntävalta julkaisuista on historian saatossa ollut milloin kuninkaalla, kirjapainolla, virallisella sensorilla, julkaisijalla kuin milloin kirjailijalla itsellään.
Sananvapauden kontrolloimisessa on yleensä kuljettu ennakkosensuurista kohti vapaata ilmaisua ja mahdollista jälkikäteen tapahtuvaa sanktiointia. Neuvonen tuo kuitenkin esiin, että esimerkiksi elokuva-ala on aikanaan ollut ajamassa elokuvatarkastamisen kehittämistä, jotta kerran tarkastetun elokuvan levittäminen olisi sitten helppoa.
Kansainvälinen vertailu jää Neuvosen teoksessa varsin suppeaksi. Kirjoittaja käy taas aihepiiriin nähden osittain turhankin tarkkaan läpi Suomen historian taustatietoja ja kirjasta löytyvät tarkat listat niin Ruotsin kuninkaista kuin Venäjän vallan aikaisista kenraalikuvernööreistä.
Sananvapauden historia Suomessa -kirjassa todetaan että nykypäivänä sananvapauden ulkopuolelle rajautuvat muun muassa yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen, yritys- ja valtiosalaisuuksien paljastaminen sekä rasismi ja vihapuhe. Niin sanotun ”vihapuheen” varjolla tapahtuva sananvapauden rajoittaminen olisi oman lukunsa arvoinen. Jos aihe sivuutetaan sananvapauden historiaa käsittelevässä teoksessa, niin Arto Luukkanen onneksi nostaa vihapuheen uusimman ajankohtaisromaaninsa avainteemaksi.
Nettipoliisi Hansu Hujasen ihmeelliset seikkailut on Luukkasen kolmas Merja Virkki -sarjan romaani. Luukkasen kirjojen päähenkilönä toimiva naispoliisi Merja Virkki on seikkaillut aiemmin teoksissa Pasilan nainen (2016) ja Sorsan näköinen mies (2017) siirtolaiskriisin ja poliittisten juonittelujen keskiössä. Myös uusin teos pyörii samojen teemojen ympärillä ja fokuksessa on tällä kerralla paljon puhuttu vihapuhe.
Luukkanen jatkaa Hansu Hujasessa samaa omintakeista huumorikirjallisuuden tyylilajia, jota on harjoittanut aiemmissakin teoksissaan. Edellisten sarjan kirjojen tyyliä noudattaen myös uusimmassa Luukkasen teoksessa koetut, kuullut ja luetut ajankohtaiset reaalimaailman tapahtumat yhdistyvät fantasiakirjallisuutta lähestyviin yliampuviin ja usein sekaviinkin juonirakennelmiin, jotka saavat välillä jopa dadaistisia piirteitä.
Tarina lähtee liikkeelle terrori-iskuista, joiden varjolla sananvapautta kavennetaan yhteiskuntarauhan saavuttamiseksi. Pian Polpo, Netpo ja Mielpo kyttäävät ihmisten sanomisia. Urkkijoita ja ilmiantajia on kaikkialla.
Merja Virkin ohella päähenkilönä kirjassa seikkailee viharikoksia vastustavan nettipoliisin päällikkö Hansu Hujanen, jonka kirjan juonenkäänteet saavat pohtimaan sitä, mikä oikeasti onkaan oikein ja mikä väärin. Hujasessa, kuten Luukkasen kirjoissa ylipäätäänkin, villejä juonenkäänteitä merkityksellisemmäksi tekijäksi nousee humoristinen kerronta ja teoksessa käsitellyt teemat.
Luukkasen herkullisten kirjallisten pilakuvien kohteeksi joutuu taas tuttuun tapaan koko poliittinen eliitti. Lukijan ei ole vaikea huomata ketä ”Eltaantuneen Mikki-hiiren näköinen mies” tai kalju partanaamainen puoluejohtaja ja Minä-puolueen pääministeri ”Iso Örjäke” kuvaavat. Luukkanen maalaa poliitikoista armottomia pilakuvia, eivätkä kynää pääse tällä kertaa karkuun etenkään sivuosassa vilahtavat siniset poliitikot.
Itse pääpihvi kirjassa on nykyhetken sananvapauden tilan kuvaaminen. Sosiaalisen median ja sananvapauden kahlitseminen orwellmaisten uuskielen termien kuten ”vihapuheen vastustamisen” varjolla, on ehdottomasti käsittelemisen arvoinen teema. Se että Saksassa Facebook tai Twitter voi saada kymmenien miljoonien sakot, jos ei poista vihapuheena nähtyä kirjoitusta tarpeeksi nopeasti, ei ole Luukkasen keksintöä vaan totista totta.
Muita ajan ilmiöitä mitä Luukkanen sivaltaa ovat muun muassa ilottelu keskustelusta siitä, pitäisikö seksiä varten olla jonkinlainen suostumuslomake, kuten jossain poliittisissa aloitteissa on annettu viime vuosina ymmärtää.
Luukkasen kirja nostaa tärkeitä asioita esille huumorin keinoin, mutta kantavaksi ongelmaksi muodostuu se, että maailma on jo karannut parodiahorisontin taakse. Aikana, jolloin Fazerin ”lovebotti” metsästää netissä vihapuhetta, ei ilmiön käsittelyyn ole syytä käyttää yliampuvan alleviivaavaa tyyliä. Tämä lähinnä vain heikentää lukijan käsitystä asian vakavuudesta.
Suomalaisen kansansielun pohdintaa tarjoaa teoksessa viinaan menevä EU-viskaali Krank. Hänen mukaansa: ”Suomalaiset oppii ja niitä voi käyttää missä vain… te olette erittäin huonoja hallitsemaan itseänne mutta maailman parhaita renkejä. Teillä on renkisielu, joka etsii vain tossua, jonka alle mennä piiloon.” Krankin väittämässä voi olla jotain perääkin, mutta toivon mukaan juopon liittovaltiomiehen analyysi koskee lähinnä tämänhetkistä yhteiskunnallista eliittiä.
13.11.2018
Simo Grönroos
Riku Neuvonen: Sananvapauden historia Suomessa, Gaudeamus 2018.
Arto Luukkanen: Nettipoliisi Hansu Hujasen ihmeelliset seikkailut, Atrain & Nord 2018.