Euroopan turvapaikkapolitiikka tappaa ihmishenkiä enemmän kuin pelastaa. Näin shokeeraavan väitteen esittää hollantilainen yhteiskuntatieteilijä Ruud Koopmans kirjassaan Die Asyl-Lotterie, Turvapaikkalotto. Nykyinen turvapaikkapolitiikka johtaa siihen, että ihmiset liikkuvat lukuisten turvallisten maiden läpi, joissa heillä ei ole enää hengenvaaraa, ja lähtevät vaaralliselle matkalle Välimeren yli siinä toivossa, että saavat jalkansa EU:n kamaralle. Lisäksi monen henki ei alun perinkään ole ollut uhattuna, sillä muuttovirroissa on mukana paljon taloudellisista syistä Eurooppaan hakeutuvia. Nämä ihmiset ovat valmiita ottamaan riskin, koska astuttuaan EU:n maaperälle he voivat käytännössä jäädä lopullisesti Eurooppaan vaikka laittomasti, riippumatta turvapaikkaprosessin lopputuloksesta. Matkan varrelle on vuosina 2014-2021 hukkunut yli 22 000 ihmistä, minkä lisäksi etelämpänä Saharan ylitys on vaatinut tuntemattoman määrän kuolonuhreja.
Koopmans argumentoi, että tämä on vain yksi peruste, jolla EU:n turvapaikkapolitiikka on epäonnistunut. Lisäksi nykyjärjestelmä on ulkoistanut vastuun tulijavirtojen kontrollista autoritäärisille maille, kuten Turkkille, sekä toimii kasvualustana ihmissalakuljettajien liiketoiminnalle. Vaikutukset vastaanottaville yhteiskunnille ovat myös merkittäviä, kun rajalle saapuvat heikentävät sisäistä turvallisuutta ja aiheuttavat julkiselle taloudelle merkittävästi enemmän kustannuksia kuin tuovat hyötyjä.
Koopmans ei pidä taloudellista tarkastelutapaa ainoana oikeana keinona tarkastella humanitaarista maahanmuuttoa, mutta tunnistaa, että vastaanottavilla yhteiskunnilla ei ole loputonta kykyä assimiloida uusia ihmisiä niin taloudellisista kuin sosiaalisistakin syistä.
Hän käy läpi yksityiskohtaisesti nykyisen politiikan tuloksia tilastojen valossa käyttäen Saksaa esimerkkinä. Tiivistettynä: vuoden 2015 pakolaisaalto ei tarjonnut “uutta Nokiaa” (Saksan vastike tälle oli “Wirschaftswunder”, “talousihme), vaan Saksaan saapuneiden pakolaisten työllisyysaste on vuosienkin jälkeen lähes 30 prosenttiyksikköä heikompi kuin saksalaisilla. Taustamaasta riippuen tilanne voi olla joko parempi tai huonompi. Siinä missä pakolaisina tulleiden eritrealaismiesten työllisyysaste Saksassa vuonna 2021 oli reilut 65%, oli sama lukema irakilaisnaisille alle 10%. Yhteiskunnan tuista riippuvaisia kahdeksan suurimman pakolaismaan kansalaisia löytyi Saksasta vuonna 2020 n 1.1 miljoonaa.
Johtopäätös, minkä Koopmans talousluvuista vetää on se, että toivottua ripeää julkisen talouden vahvistumista ei pakolaisten maahanmuutosta kannata odottaa. Hän myös toteaa, että tietenkin jos kysytään yrityksiltä, ovat ne avoimia kaikelle maahanmuutolle, sillä ne saavat maahanmuuton hyödyt, mutta integraation kustannukset on taas ulkoistettu yhteiskunnalle.
Lisäksi Koopmans kuvailee niin terroririskin kohoamista, kuin yliedustusta rikollisuudessa. Terrorismin riskissä oli selkeä yhteys ääri-islamiin ja 2015 pakolaisaaltoon, kun ISIS hyödynsi häikäilemättä kaaottista tilannetta lähettääkseen jäseniään Eurooppaan kylvämään kauhua. Tämän lisäksi yksinäiset toimijat saattoivat toimia islamin nimissä. Mikäli uskonnolla ei olisi mitään tekemistä terrorismin kanssa, tulisi myös muiden uskontokuntien edustajien keskuudesta löytyä terrori-iskujen tekijöitä. Näin ei kuitenkaan ollut. Suurin yliedustus rikollisuudessa oli ilman asiakirjoja Eurooppaan saapuneilla nuorilla miehillä, ja vuoden 2015 pakolaisaallossa yliedustettuina olivat juuri nuoret miehet.
Saksa pyrki levittämään pakolaisia tasaisesti ympäri maataan, mutta huonolla menestyksellä. Itä-Saksaan asetettujen pakolaisten työllisyys oli alhaisempaa ja rikollisuus korkeampaa kuin paikoissa, joissa oli jo entuudestaan suurempia ulkomaalaisväestöjä. Syiksi Koopmans tunnisti mm. heikommat työmahdollisuudet, sekä hankalampi kodiksi asettuminen sen vuoksi, että pakolaisilla oli vähemmän mitään tuttua Itä-Saksassa, ja että paikallisilla oli vähemmän kokemuksia pakolaisten integraatiosta. Esimerkiksi Chemnitzissä vuosina 2015-2018 tapoista 65% oli ulkomaalaisten tekemiä.
Kokeilu meni pieleen, ja heijasteilmiönä se johti mm. AfD ja sitäkin radikaalimpien liikkeiden suosion kasvuun. Koopmans varoittaa, että mikäli EU yrittäisi pakottaa Itä-Eurooppaa vastaanottamaan enemmän pakolaisia, olisi tulos todennäköisesti sama. Enemmän rikollisuutta, vastakkainasettelua ja yhteiskunnallista epävakautta. Vapaaehtoisuus on hänen näkemyksensä mukaan ainoa kestävä tie.
Ratkaisuja Koopmans etsisi Australiasta. Myös Australiaan pyrki aikaisemmin siirtolaisia vesiteitse, ja moni hukkui matkalla. Ratkaisu oli kyllä pelastaa nämä henkilöt merestä, mutta viedä heidät kolmansiin maihin sen sijaan, että heidät olisi tuotu meritaksilla Australiaan. Kun ei ylipäätään pääse maahan laittomasti, ei voi jäädä sinne laittomasti. Australian politiikka ei silti jättänyt näitä ihmisiä oman onnensa nojaan, vaan turvapaikkahakemukset kyllä käsiteltiin. Jos he olivat oikeutettuja turvaan, heille saatettiin tarjota sitä muualta kuin Australiasta. Tämä on ihan sallittua kansainvälisen lain puitteissa. Tuloksena meriteitse Australiaan pyrkivien hukkumisten määrä ei vain vähentynyt, vaan putosi nollaan. Lisäksi, parin vuoden jälkeen uusia veneitä ei juurikaan edes lähtenyt merille, kun lähtijät tiesivät, että he eivät pääsisi sitä reittiä Australiaan.
Laittoman, vahvimpia suosivan, ihmisiä hukkumisriskiin asettavan ja vaikeasti ennustettavan pakolaisvirran sijaan Australia on valinnut auttaa pakolaisia mm. ottamalla heitä enemmän suoraan YK:n pakolaisleireiltä. Tällä strategialla he ehkäisevät kuolemia, säästävät resursseja, kun he joutuvat käsitelemään vähemmän perusteettomia turvapaikkahakemuksia, ehkäisevät korkeisiin rikoslukuihin johtavia räikeitä demografisia vinoumia ja auttavat oikeasti maailman heikommassa asemassa olevia.
Euroopassa Iso-Britannia ja Tanska ovat ottaneet Australialta inspiraatiota, ja Koopmans korostaa, että lähtökohtaisesti kansainvälinen laki ei estä järjestelyjä kolmansien maiden, kuten Ruandan kanssa. Maailmasta löytyy paljon maita, joissa ei ole hengenvaarassa, eli saa turvaa. On kenties tietynlaista Eurooppalaista ylimielisyyttä kuvitella, että Ruandassa tai Turkissa ei voisi elää ihmisarvoista elämää.
Koopmans ei sinänsä ehdota maahanmuuton määrän vähentämistä, vaan maahanmuuttopolitiikan säätämistä, jotta ehkäistään laitonta siirtolaisuutta, mutta vastapainona lisättäisiin mm. kiintiöpakolaisjärjestelmän käyttöä sekä osaavan työvoiman mahdollisuuksia muuttaa laillisesti EU:hun. Hän argumentoi tällaisen tasapainon puolesta vetoamalla moraalisiin seikkoihin ja poliittiseen realismiin – on vaikeampaa päästä poliittiseen yhteisymmärrykseen EU:n pakolaispolitiikan uudistamisesta, jos molempien puolien huolia ei kuunnella. Tarkkoihin määriin Koopmans ei ota kantaa, vaan jättää sen poliitikkojen tehtäväksi. Lukija voi tokia kysyä aiheellisesti, onko kiintiöpakolaistenkaan määrän kasvattaminen paras strategia, kun lähellä lähtömaita olisi mahdollista auttaa paljon useampia samalla rahalla.
Kirjan luettuaan tulisi olla selvää, että EU:n pitää ottaa oppia Australiasta. Nykyjärjestelmä kun ei tarjoa turvaa kaikkein haavoittuvaisimmille, aiheuttaa turhia kuolemia matkalla sekä synnyttää ylimääräistä taloudellista taakkaa ja merkittäviä turvallisuusriskejä vastaanottaville yhteiskunnille.
Joonas Kiviranta
Koopmans, Ruud, Die Asyl-Lotterie: Eine Bilanz der Flüchtlingspolitik von 2015 bis zum Ukraine-Krieg, Verlag C.H. Beck oHG, München 2023