Miltä suomalaisten siirtolaisuus näyttää – ja mitä sitä tarkastelemalla voidaan oppia suomalaisuudesta ja siirtolaisuudesta? Yhden näkökulman aihepiiriin tarjoaa Serlachiuksen taidemuseossa Mäntässä esillä oleva Riiko Sakkisen taidenäyttely Los moimoi de Fuengirola, joka on pseudoantropologinen tutkimus Espanjan Fuengirolassa asuvasta suomalaisyhteisöstä, jonka kautta Sakkinen pyrkii etsimään suomalaisuuden ydintä ja tarkastelemaan samalla siirtolaisuuteen liittyviä ilmiöitä. Näyttelyn nimi juontaa juurensa termistä moimoi, jolla jotkut paikalliset kutsuvat Fuengirolan – eli suomalaisittain Fugen – suomalaisia.
Espanjassa vuosikausia asunut Sakkinen kutsuu taiteellista tyyliään turborealismiksi, jossa maailmaa ei kuvata sellaisena, miltä se näyttää, vaan sellaisena, millainen se tekijän näkemyksen mukaan on. Tämä tarkoittaa liioittelua, kärjistystä ja jopa keksittyjen faktojen esittämistä. Toteutustyyli on siis kaukana klassisesta taiteesta, ja näyttely koostuukin suurelta osin lehtileikkeistä, kuvakaappauksista ja erilaisista esineistä, joita on täydennetty taiteilijan kommenteilla. Toden ja fiktion rajapinta on häilyvä, sillä osa esitetyistä ”dokumenteista” on alkuperäisiä ja osa täysin taiteilijan itsensä laatimia.
Aurinkorannikon suomalaisten keskuudessa tutkimusretkiä tehneen ja näiden keskusteluryhmiä seuranneen Sakkisen näyttelyn teesi on ristiriitainen: toisaalta Fugen suomalaiset ovat hänen mielestään sitä, mistä maahanmuuttajia Suomessa kritisoidaan, eli omasta kulttuuristaan kiinni pitäviä valloittajia, jotka eivät ole kiinnostuneet integroitumaan yhteiskuntaan ja halveksivat paikallisia. Toisaalta taiteilija taas pyrkii esittämään koko suomalaisuuden olevan hataralla pohjalla oleva käsite, joka tiivistyy parhaiten Hesburgerin hampurilaiseen, jota voi hänen mukaansa pitää fugelaisten eniten arvostamana suomalaisuuden symbolina.
Sakkinen tarkastelee suomalaisyhteisöä harrastelija-antropologin elkein ja käyttää käsittelyssään muun muassa maahanmuuttokritiikistä tuttuja termejä. Näkökulma on varsin oivaltava, vaikka tarkoitus on ilmeisesti tylsyttää terää kotimaiselta maahanmuuttokriittisyydeltä osoittamalla, että ”samanlaisia nuo ulkomailla asuvat suomalaiset ovat”. Valistunut katsoja osaa nähdä asian kuitenkin myös niin päin, että helposti samaistuttavien suomalaisten kautta – jotka ovat myös nykymaailmassa muita maahanmuuttajia poliittisesti korrektimpi kritiikin kohde – voi helpommin ymmärtää siirtolaisuuteen liittyviä ilmiöitä yleisesti: ”tuollaisiahan monet maahanmuuttajat tosiaan ovat – noin huonosti integroituneissa maahanmuuttajayhteisöissä ajatellaan!”.
Fuengirolan suomalaisista maalattu kuva kuulostaakin harvinaisen tutulta sen suhteen, mitä näemme monissa Suomeen tulleissa maahanmuuttajissa. Omissa porukoissaan viihtyvät suomalaiset eivät ole kiinnostuneet espanjalaisesta kulttuurista tai kielen opettelemisesta. Päivät vietetään suomalaisissa baareissa ja ravintoloissa, ostokset tehdään suomalaisissa kaupoissa ja palvelut ostetaan toisilta suomalaisilta. Koti-ikävää ei riitä tyydyttämään kotimaiset elintarvikkeet vaan myös esimerkiksi kodin puhdistusaiheen tolusta mäntysuopaan tuodaan Suomesta. Sama ajatusmalli selittää siis myös sen, miksi erilaisia Aasia-marketteja ja etnisiä puoteja nousee Suomen kaupunkeihin kuin sieniä sateella.
Ulkomailla asuminen ei taiteilijan mukaan myöskään tuo välttämättä esiin ihmisten kosmopoliittisia puolia, ainakaan Fugessa, jossa asuvien suomalaisten keskuudessa perussuomalaiset ja kokoomus ovat suosituimmat puolueet. Yhteisöllisyyden todetaan olevan suomalaisten keskuudessa erittäin korkeaa, mikä näkyy niin aktiivisena seurakuntatoimintana, karaokessa, bingoilloissa ja suomalaisten muuttuessa yleisesti sosiaalisemmiksi Espanjan auringon alla. Itse vasemmistohenkinen Sakkinen kokee alueen suomalaisten eetoksen yleisesti perussuomalaishenkiseksi, joka näkyy ihmisten kritiikissä Suomeen suuntautuvaa maahanmuuttoa kohtaan ja mm. siinä, miten paikallisten rahankäyttöä arvostellaan: oli kyse ilmaisesta joukkoliikenteestä tai uudesta kulttuurihallista, niin väki muistuttaa, kuinka suomalaiset veronmaksajat nämäkin EU-tukien kautta taas maksavat.
Alleviivatakseen fugelaisten keskuudessa näkemäänsä nuivaa suhtautumista kantaväestöön – joka vaikutti ilmenevän lähinnä klassisena stereotypiana espanjalaisista loivaliikkeisinä manjana-tyyppeinä – Sakkinen jopa järjesti performanssi, jossa levitti kaupungille tarroja, joissa luki ”Fuge suomalaisille, pepet ulos”, viitaten suomalaisten paikallisista käyttämään termiin pepe. Tempaus herätti kuitenkin suomalaisten keskuudessa lähinnä ihmetystä ja kritiikkiä, eikä taiteilijan odottamaa innostusta. Paikalliset eivät suomenkielisiä tarroja ilmeisesti edes noteeranneet.
Näyttely myös esittää paikallisten keskuudessa olevan suomalaisvastaisuutta, ja taiteilijan mukaan on espanjalaisia, jotka toivovat kansallismielisen Vox-puolueen pääsevän valtaan, jotta ”suomalaisongelma” saataisiin ratkaistua. Myös tällaisen ajattelun laajuus jää täysin ilmaan, mutta maahanmuuttokriittisyyden lisäksi turismivastaisuuden nousu eri puolilla Eurooppaa on toki tosiasia.
Hieman erikoisia ristiriitaisuuksia näyttely tarjoaa muun muassa sutkautuksissa siitä, miten ihmisen näkeminen yksilönä on tärkeintä, vaikka näyttely muuten pyrkii maalaamaan varsin stereotypistä kuvaa suomalaismuuttajista. Muuten suomalaissiirtolaisten integraation tärkeyttä korostava taiteilija ei myöskään malta olla muodikkaasti toteamatta espanjalaisen viuhkan käyttämisen olevan ”kulttuurillista omimista” – niin, ei ole integroitumista helpoksi tehty!
Taiteilija tekee kiintoisan huomion verratessaan Fuengirolan suomalaisyhteisöä historian varrella kaukomaille perustettuihin utopiasiirtokuntiin, joihin suomalaiset aikanaan matkasivat uskonnollisin, poliittisin tai nationalistisin motiivein rakentamaan unelmayhteisöjään. Fugelaisten aatteen Sakkinen taas arvuuttelee olevan hedonismi.
Esiin nostettu pohdinta suomalaisten Espanjan terveydenhoidolle aiheuttamista kuluista ja maksamista veroista on taas mielenkiintoinen kysymys julkisen talouden kannalta niin Suomessa kuin Espanjassa. Sakkinen myös muistuttaa Fugessa asuvan myös asunnottomia suomalaisia, joskin joukon laajuus jää epäselväksi, kuten tekijä itsekin huomioi.
Näyttelyssä kuvattu turismin ja siirtolaisuuden välimuoto herättääkin kysymyksen muuttoliikkeen tuomien taloudellisisten ja yhteiskunnallistta vaikutusten suhteesta kantaväestölle – ovatko hyödyt suuremmat kuin haitat? Kysymys on hyvä, sillä taiteilija nostaa esiin myös sen seikan, että Aurinkorannikon siirtolainen voi kokea integroitumisen hankalaksi myös sen takia, että ulkomaisten suuren määrän johdosta ei nähdä enää edes olevan mitään paikallista yhteiskuntaa, johon voisi integroitua. Tätä alleviivatakseen Sakkinen jopa viittaa wikipedia-artikkeliin väestönvaihdosta.
Näyttelyn voisi ajatella osuvan ohi maalinsa jo siinä, että turismin ja siirtolaisuuden rajapinnassa olevia ihmisiä, joista monet palaavat kesäksi Suomeen, käsitellään maahanmuuton eikä turismin termein. Toisaalta tämä herättää heti jatkokysymyksen siitä, että kuinka moni Suomeen muuttanut itse asiassa viettää talvet entisillä kotikonnuillaan pakkasta paossa, vaikka olisi jopa perustellut Suomeen muuttoaan sillä, että vanha kotimaa ei ole hänelle turvallinen – ei varmasti mitenkään tavaton ilmiö?
Kaiken kaikkiaan Sakkisen luomalla kärjistetyllä kuvalla todellisesta siirtolaisuuden muodosta, jossa muuttajat luovat integroitumisen sijaan siirtokunnan uuteen asuinmaahansa, on potentiaalia herättää katsojassa uusia ajatuksia. Suomalaisuuden substanssin metsästyksessä lopputulos ei ole yhtä hyvä, mutta näyttely ja näyttelystä tehty kirja ovat mielenkiintoinen puheenvuoro, vaikka todennäköisesti eri tavalla, mitä taiteilija on tarkoittanut.
Simo Grönroos
Riiko Sakkinen: Los moimoi de Fuengirola, Serlachius 2024.