Kirjoitus on alunperin julkaistu Suomen Perusta -ajatuspajan artikkelikokoelmassa Epäneutraali sukupuolikirja – puheenvuoroja sukupuolikysymyksistä
Timo Hännikäinen
Rakkaudesta, sukupuolirooleista ja avioliitosta
Nykyinen valtavirtainen käsitys miehen ja naisen välisestä yhteiselämästä on merkillinen sekoitus romanttista sentimentaalisuutta ja kylmää byrokratiaa. Yhtäältä sen katsotaan perustuvan puhtaan altruistiselle rakkaudelle, sellaiselle josta Raamatun Korinttolaiskirjeen 13. luvussa puhutaan. Tällainen sekularisoitu kristillinen rakkaus ei etsi omaansa eikä odota vastapalveluksia, se antaa kohteelleen kaiken vaatimatta itselleen mitään. Kaksi tämän tunteen vallassa olevaa ihmistä solmii avioliiton, jonka valtion virkakoneisto vahvistaa. Se on yksityinen sopimus, jonka tavoitteena on emotionaalinen täyttymys, ja sellaisena myös helposti purettavissa. Suvulla, yhteiskunnalla, traditioilla ja uskonnolla ei ole mitään kiinteää osaa tässä juridisessa järjestelyssä.
Vallitseva käsitys on myös pohjana avioliiton käsitteen laajentumiselle perinteisestä heteroliitosta monimuotoisempiin järjestelyihin. Populistisena argumenttina homoliittojen puolesta käytetään sitä, että avioliitossa on kyse ”vain rakkaudesta”. Sitten kun polyamoriaa aletaan toden teolla vaatia lainsäädännön piiriin, perusargumentti on epäilemättä sama: jos kyse on vain rakkaudesta, eihän sen tarvitse rajoittua yhteen ihmiseen. Kun nykyään puhumme millaisesta tahansa avioliitosta, puhumme eristetystä romanttisesta kumppanuudesta jota byrokratia tukee.
Todellisuudessa byrokratia ei kuitenkaan kovin avokätisesti tue tällaista kumppanuutta. Naimisissa olevalla työttömällä on Suomen sosiaaliturvan piirissä heikko asema: jos puolisolla on ansiotuloja, hän saa minimaaliset tuet verrattuna yksinhuoltajaan tai yksineläjään. Negatiivisiakaan kannustimia yhdessä pysymiselle ei juuri ole: puolison pettämisestä ei rangaista ja avioeron saa vaivattomasti ja perustelematta. Eniten järjestelmä tuntuu suosivan lapsia tehtailevia yksinhuoltajanaisia ja sitoumuksettoman seksin elämäntavakseen valinneita sinkkumiehiä.
Mutta vielä pahemmin modernia ihannetta nakertaa se, että epäitsekkääksi oletettu rakkaus paljastuu lähemmällä tarkastelulla joksikin aivan muuksi. Oikeasti rakkaudessa on kyse alituisesta vaihtokaupasta, jossa annetaan jotakin mutta odotetaan myös vastalahjaa. Se näkyy pariskunnan arkielämän joka aspektissa pienistä huomionosoituksista kotitöiden tekemiseen, seksielämään ja talousasioihin saakka. Vaihtokaupan periaate pätee jopa vanhemman rakkauteen lasta kohtaan, jota perinteisesti on pidetty ”puhtaimpana” rakkauden muotona: lapsen odotetaan saamansa rakkauden vastapainoksi kunnioittavan vanhempiaan, pitävän heistä huolta kun he ovat vanhuuden heikentämiä ja niin edelleen. Myös perhepiirin ulkopuolinen rakkaus eli ystävyys edellyttää vastavuoroisuutta lojaalisuuden merkeissä.
Vastavuoroisuutta korostavia ajatusmalleja, kuten Henry Laasasen suomalaiselle yleisölle lanseeraamaa seksuaalista markkina-arvoteoriaa, pidetään usein kyynisinä ja loukkaavina. Niiden katsotaan häpäisevän romanttisen rakkauden ihannetta, pelkistävän tunteet silkaksi taloudelliseksi vaihdannaksi. Kuitenkin myös moderni rakkausliitto paljastuu vaihdantasopimukseksi ajautuessaan kriisiin. Kun toinen osapuoli ei noudata sääntöjä tai kieltäytyy ratifioimasta sopimusta, rakkaus muuttuu helposti vihaksi, katkeruudeksi ja kostonhimoksi. Tärkeä syy avioerojen yleisyyteen onkin se pettymys, joka syntyy epärealistisen ihanteen särkyessä. Samoin on aivan perusteltua tyytyä pelkkiin satunnaisiin sukupuolisuhteisiin, kun romanttiselle rakkaudelle perustuvat liitot näyttävät tuottavan pitkällä ajanjaksolla enemmän kärsimystä kuin mielihyvää.
Rakkaus ilman ehtoja on psykologinen utopia, joka johtaa joko omaan vastakohtaansa tai henkiseen masokismiin, jossa täyttymys saadaan jatkuvasta alistumisesta ja itsensä kieltämisestä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että rakkaus olisi tekopyhää omaneduntavoittelua. Itsekkyyden ja altruismin ei tarvitse olla toisensa poissulkevia. Toimivassa pitkäikäisessä liitossa eri elementit tasapainottavat toisiaan: yhtäältä intohimo ja eroottinen jännite, toisaalta taloudellinen hyöty, tottumus ja yhteiselon käytännöllisyys. Lisäksi jälkimmäisenä mainitut usein ylläpitävät liittoa silloinkin kun ensimmäisenä mainitut laimenevat, kun taas intohimo ja eroottinen jännite, jotka ovat vahvimmillaan nuorilla pariskunnilla, eivät itsessään riitä pitkän yhteiselon perustaksi.
Kestävintä laatua nykyisessä läntisessä maailmassa näyttävät olevan ne yhä harvinaisemmaksi käyvät liitot, jotka jatkavat niin sanotun porvarillisen avioliiton perinnettä. Tämä malli eli valtakauttaan keskiluokan parissa 1800-luvulta 1900-luvun puoliväliin saakka. Sen peruskiviä olivat hillitty mutta jatkuva seksuaalinen kiintymys, yhdessä asumisen tuottamat taloudelliset edut, puolisoiden samankaltainen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tausta sekä halu jatkaa sukua. Järjestelmän merkittävänä varaventtiilinä toimi julkinen ja laillinen prostituutio, joka tarjosi sukupuolivietiltään erityisen vilkkaille miehille mahdollisuuden kanavoida libidonsa ylijäämän. Tämä sisäänrakennettu kaksinaismoralismi, jonka takia porvarillista avioliittoa on usein parjattu, todennäköisesti vähensi tarvetta rinnakkaissuhteen aloittamiseen ja näin viime kädessä lujitti monia avioliittoja.
Aivan olennainen porvarillisen avioliiton peruskivi olivat myös sukupuoliroolit. Yksinkertaisimmassa muodossaan sukupuolten roolijako oli se, että mies elätti perheen käymällä töissä kodin ulkopuolella ja vaimo hoiti kotia ja lapsia. Tämä malli alkoi muuttua naisten astuessa mukaan työelämään ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Roolit eivät koskaan rajoittuneet pelkkään työnjakoon, vaan ulottuivat kokonaisvaltaisesti elämän osa-alueille. Kokoavasti voi sanoa, että miesten osaan kuuluivat aggressiivisuuden, suojelunhalun, päättäväisyyden ja urheuden kaltaiset ominaisuudet. Naisten erityisalaa olivat lempeys, huolehtivaisuus ja hienovireiset sosiaaliset taidot.
Sukupuolirooleissa on kyse vaihdannan järjestelmästä, jossa yksi osapuoli täyttää hänelle ennalta asetetun tehtävän ja samalla odottaa toisen osapuolen täyttävän omansa. Kun mies tarjoaa vaimolleen esimerkiksi suojelua ja elatusta, hän saa vastineeksi kodinhoitoa, kannustusta ja säännöllistä sukupuolielämää. Molemmat kunnioittavat toisiaan tällaisen sopimuksen osapuolina. Meidän päiviimme saakka sivilisaatiot ovat toimineet siten, että naisten hoitaessa lapsia ja kotia miehet ovat rakentaneet teitä, kunnostaneet vesijohtoja, vartioineet katuja ja puolustaneet rajoja maahantunkeutujilta. Useimmat sivilisaatiot toimivat tällä tavoin edelleen.
Ohitan nyt kysymyksen, kuinka suuressa määrin niin sanotut perinteiset sukupuoliroolit vastaavat miesten ja naisten luonnollisia taipumuksia. Voidaan jokseenkin varmasti todeta, että täysin mielivaltaisia nämä roolit eivät ole. Mutta varsinaisesti minua kiinnostaa se, mitä hyvää niissä on.
Mieheyteen ja naiseuteen liittyviä odotuksia on nykyään tapana moittia aikansa eläneiksi, rajoittaviksi ja alistaviksi. Sukupuoliroolien tietoinen kääntäminen ylösalaisin mediassa, kasvatuksessa ja kouluopetuksessa on ajan hengen mukaista: naisia kannustetaan ronskiuteen ja aggressiivisuuteen, miehiä tunteellisuuteen ja herkkyyteen. Pidetään yhteiskunnallisena ongelmana, ettei naisia vieläkään juuri ole palomiehinä eikä miehiä kätilöinä. Vallitsevan ihanteen eli sukupuolineutraaliuden mukaan merkitystä on vain yksilöllisillä ominaisuuksilla, eikä keneltäkään sovi odottaa tietynlaista käyttäytymistä sukupuolen perusteella. Rooliodotusten uskotaan aiheuttavan suurta psykologista kärsimystä niille, jotka eivät niiden puitteisiin sovi.
Harvemmin taas puhutaan siitä psykologisesta kärsimyksestä, jota tuottaa rooliodotusten puuttuminen. Ihminen, joka lakkaa elämästä sukupuoli-ihanteensa mukaisesti, ei muutukaan eheäksi moderniksi yksilöksi vaan tämän ihanteen negaatioksi. Naisesta tulee riidanhaluinen, ilkeä ja määräilevä, miehestä passiivis-aggressiivinen ja valittava. Sukupuolten yhteiselo käy hankalaksi, sillä pohjimmiltaan useimmat miehet eivät halua kumppanikseen kovapintaista uraohjusta eivätkä useimmat naiset innostu testosteronivajauksesta kärsivästä, herkistelevästä uroshamsterista.
Miesten feminiinistyminen ja naisten maskuliinistuminen eivät tuo heitä lähemmäs toisiaan, vaan ruokkivat molemminpuolista halveksuntaa. Tämä johtuu selkeän vaihdantajärjestelmän katoamisesta. Sukupuolirooleista puhuttaessa on tapana korostaa niiden miehille antamia etuoikeuksia, muttei juurikaan niiden miehille langettamia velvollisuuksia. Entisaikaan miehen odotettiin tarvittaessa uhrautuvan naisen puolesta, mikä näkyy konkreettisimmillaan perinteisessä säännössä uppoavan laivan pelastusveneiden täyttämisestä: naiset ja lapset ensin, miehet uppoavat laivan mukana jos heille ei jää tilaa. Titanicin ja Lusitanian tapauksissa sääntöä yhä noudatettiin säntillisesti, mutta olisi kiinnostavaa tietää, onko tilanne muuttunut myöhemmissä katastrofeissa. Sata vuotta sitten miehet pitivät naisia uhrautumisen arvoisina, mutta tulevaisuudessa näin ei välttämättä enää ole.
Monissa asioissa valtaosa miehistä tuntuu yhä pitävän kiinni perinteisen roolinsa velvoitteista. Naiseen kohdistettu väkivalta on edelleen miesten keskuudessa yleisesti halveksittua, ja kohteliaat huomionosoitukset kuten oven avaaminen naiselle ovat edelleen yleisessä käytössä. Kuitenkin lehtien kolumnipalstoja, sosiaalista mediaa ja arkipäiväisiä keskusteluja seuratessa voi huomata tiettyjä rakoilun merkkejä. Monet naiset valittavat perinteisen ritarillisuuden katoamista ja kaipaavat vanhan ajan herrasmiestä, joka maksaa ravintolalaskun ja auttaa takin päälle. Suomessa asiaa ei ole tietääkseni tutkittu, mutta vakuutusyhtiö AXA:n vuonna 2013 teettämän kyselytutkimuksen mukaan monet brittimiehet eivät enää tarjoa naiselle istumapaikkaa täydessä bussissa tai auta lastenrattaiden kanssa portaissa kamppailevaa äitiä. Kyselyyn osallistuneet miehet myönsivät olevansa huolissaan naisten tunteiden loukkaamisesta ja pelkäävänsä, että heidän käytöstään pidettäisiin holhoavana. Itsenäisyyttään korostava ja miehille sukupuolisensitiivisyydestä saarnaava nykynainen on siis joutunut oman tasa-arvohankkeensa uhriksi.
”Paternalistisen” kohteliaisuuden rapautumiselle saattaa olla toinenkin syy. Kenties miehet ovat alkaneet hiljalleen huomata, ettei naisten eteen ponnistelu enää ole vaivan arvoista. Yksipuolinen sitoutuminen omiin sukupuolivelvollisuuksiin ei voi kestää loputtomiin, ja nykynainen ei enää juuri ilmennä perinaisellisia hyveitä. Sen huomaa paitsi vuosikymmeniä kestäneestä julkisesta parjaus- ja vähättelykampanjasta miehiä kohtaan, myös naisten humalajuomisen moninkertaistumisesta ja naisten harjoittaman perheväkivallan lisääntymisestä. Varsinkin feministit kiroiluiltamineen, lutkamarsseineen ja muine tempauksineen ovat tehneet kaikkensa saadakseen naiset omaksumaan miesten käytöksen karkeimmat puolet.
Perheen perustamisestakin on tullut miehelle huono sijoitus. Se päättyy yhä useammin eroon naisen aloitteesta (kahdessa kolmesta avioerotapauksesta eroa hakeva osapuoli on nainen) ja lasten lähihuoltajuus määrätään lähes aina äidille. Yhä yleisempää on sekin, että eron jälkeen äiti yrittää eristää lapset isästään – ja usein onnistuukin, sillä hänellä on puolellaan naisvaltainen sosiaaliala, joka kohtelee miehiä isoina lapsina ja ottaa tosissaan perusteettomatkin väitteet isän alkoholismista tai väkivaltaisuudesta.
Miesten kannustinloukku johtaa pitkällä aikavälillä miesten rappioon. 1990-luvulta saakka on puhuttu ”jätkäkulttuurista”, jossa nuoret miehet keskittyvät hedonismiin ja viihteeseen perheen perustamisen ja pitkän työuran sijaan. Pelit, juhliminen, porno ja irtosuhteet muodostavat tällaisen elämäntavan perustan. Se on eräänlaista hanskojen naulaan lyömistä, pohjimmiltaan protestiluontoista irtisanoutumista sekä sukupuolineutraaliudesta että miehen vanhasta sukupuoliroolista. Miehestä taannutaan pelkäksi urokseksi, joka noudattaa viettejään sen sijaan että suitsisi ja jalostaisi niitä sukupuoliroolien tarjoamien mallien mukaisesti.
Naisten reaktio miesten ”downshiftingiin” on luonnollisestikin entistä suurempi vieraantuminen miessukupuolesta. Yksinhuoltajuudesta tai yksin elämisestä tulee suositumpi elämänvalinta ja miehiin aletaan suhtautua pelkkinä siittäjinä ja huvittelun välikappaleina. Noidankehä on valmis, ja lopputuloksena on tila, jossa miehet ja naiset ovat riippumattomia toisistaan ja sietävät toistensa seuraa vain siinä määrin kuin on mukavaa tai välttämätöntä. Tämä tila saattaa näyttää vapaudelta, muttei lähemmällä tarkastelulla ole sitä. Puolisoiden ollessa riippuvaisia toisistaan molemmat voivat ainakin luottaa siihen, että heitä rakastetaan – nyt niin miehet kuin naiset ovat riippuvaisia joko suuryrityksistä tai valtion sosiaalisista turvaverkoista, jotka kohtelevat heitä pelkkinä numeroina eivätkä varmasti rakasta ketään.
Eräs välittömästi tilastoissa havaittava seuraus edellä kuvatusta vieraantumiskehityksestä on tietenkin syntyvyyden lasku. Ylen verkkosivuilla 26.1.2016 julkaistun uutisen mukaan Suomen syntyvyys on nyt alhaisimmalla tasolla sitten 1860-luvun suurten nälkävuosien. Syntyvyys on pienentynyt jo viitenä peräkkäisenä vuonna, ja kokonaistrendi on ollut heikko jo 1960-luvulta alkaen. Syntyvien määrä kuolleisiin nähden on alle väestön uusiutumisasteen, ja vajausta pyritään paikkaamaan muiden teollisuusmaiden tapaan maahanmuutolla. Monilla maahanmuuttajaryhmillä on perheissään äärimmäisen perinteiset sukupuoliroolit, mikä tarkoittaa myös kantaväestöä suurempia lapsilukuja. Ajan mittaan maahanmuuttajien lapsimäärillä on tapana laskea lähemmäs kantaväestön tasoa, mutta yhä uusien tulokkaiden saapuessa maahan heidän määränsä suhteessa kantaväestöön joka tapauksessa kasvaa.
Tässä demografisessa kilpajuoksussa koulutus- ja urakeskeinen kantaväestön nainen, joka hankkii harvat jälkeläisensä vasta lähempänä 30. ikävuottaan, jää ennen pitkää jalkoihin. Sen lisäksi ettei yhteiskunta juuri tue perheen perustamista, perheenäidin rooli ei tuota sosiaalista arvostusta. ”Vapautuneen” naisen on vapautensa osoittaakseen siis tehtävä kaikki se mikä miehenkin. 10-15 vuoden opiskelun jälkeen hän kenties saattaa perustaa perheen, jos vain jaksaa raataa töissä sen hoitamisen ohella – kotiin jääminenhän olisi merkki alistumisesta ”patriarkaatin” valtaan, vaikka miehen tulot sen mahdollistaisivatkin. Lisäksi riittävän hyvätuloisten miesten joukot ovat harvenemassa, kun työikäinen miesväestö päätyy matalapalkkaisiin ammatteihin tai motivaation puuttuessa syrjäytyy kokonaan työelämästä.
Sukupuolten välisen työnjaon puuttuminen on johtamassa yhteiskuntaan ilman tulevaisuutta. Yhteiskunta lakkaa olemasta, jos uudet sukupolvet supistuvat olemattomiin. Nähdäkseni ainoa kestävä tapa pysäyttää tämä kehitys olisi niin sanotun porvarillisen avioliiton ja siihen kuuluvien sukupuoliroolien aseman vahvistaminen. Naisia ei ole mielekästä pakottaa kotiin, mutta tämä vaihtoehto pitäisi tehdä sosiaalisesti ja taloudellisesti mahdollisimman kannattavaksi. Tietenkin se johtaisi yhteiskuntaan, jossa naiset olisivat keskimäärin vähemmän koulutettuja ja miehet hallitsisivat keskeisiä työelämän alueita sekä taloutta ja politiikkaa. Feministit eivät tätä hyväksyisi, sillä he vaativat lopputulosten eivätkä mahdollisuuksien tasa-arvoa, ja se että urakeskeinen elämäntapa ei yksinkertaisesti tyydytä useimpia naisia, on heille aivan sietämätön ajatus. Mutta heidän mielipidettään tuskin tarvitsee kysyä, sillä hourailuillaan intersektionaalisuudesta ja noin 20 000 eri sukupuolesta he ovat hyvää vauhtia menettämässä arvovaltansa kaikkien itsenäisesti ajattelevien silmissä.
On syytä myös miettiä, millainen vaikutus roolijaon puuttumisella ja vieraantumisella on silloin, kun yhteiskunta kohtaa todella kouriintuntuvia vaikeuksia. Sukupuoliroolien vesittyminen on yhteiskunnallinen sairaus, jonka mahdollistaa ennennäkemätön taloudellinen vauraus. Mutta tämä vauraus on hiljalleen kuihtumassa taloudellisen taantuman muuttuessa poikkeustilasta normaalitilaksi. Samalla siirtolaisvyöry ja suurvaltojen kiristyneet välit horjuttavat yhteiskuntarauhaa kaikkialla länsimaissa. On mahdollista, että olemme astumassa pitkään kriisien, epävarmuuden ja kaaoksenkin aikakauteen. Yhteiskunnan, jossa niin miehet kuin naiset ovat eksyksissä, selviytymisennuste on silloin huono. Tulevaisuudessa on yhä suurempi tarve miehille, jotka ponnistelevat pitääkseen yhteiskuntia koossa ja puolustaakseen niitä. Ja naisille, jotka ovat näiden ponnistusten arvoisia.