Nyt se on tutkittu: media on eurokriitikoita vastaan. Tämä on Katri Vallasteen vasta tarkastetun väitöskirjan kantavia johtopäätöksiä. Vallasteen väitöskirja Euroscepticism: Problem or Solution? Framing Euroscepticism in Mainstream Media and Writings by Eurosceptics in Sweden, Finland and Estonia 2000-2006 tarkastettiin maaliskuun alussa Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.
Tutkimuksessaan Vallaste tarkastelee median eurokriitikoista antamaa kuvaa Suomessa, Ruotsissa ja Virossa ja vertaa sitä eurokriitikoiden itse itsestään antamaan kuvaan. Tutkimus on ajallisesti rajattu vuosiin 2000-2006. Tuolloin Viro liittyi Euroopan unionin jäseneksi ja Ruotsissa Emu-jäsenyys torjuttiin kansanäänestyksen jälkeen.
Median osalta tarkasteluun on valittu kunkin maan suurin päivälehti, Suomesta Helsingin Sanomat, Ruotsista Dagens Nyheter ja Virosta Postimees. Eurokriittisten kirjoitusten osalta Vallaste on pyytänyt eurokriitikkoja itseään valitsemaan muutaman oleellisimman eurokriittisen kirjoituksensa kyseiseltä ajanjaksolta. Analysoidut eurokriittiset tekstit eivät ole yksin poliittista asiatekstiä, vaan joukossa on myös kaunokirjallisuutta ja runoutta.
Virolaisen Katri Vallasteen kiinnostus aihetta kohtaan heräsi Viron Euroopan unioniin liittymisen aikoihin. Asiasta järjestetyn kansanäänestyksen aikaan oli Vallasteen mukaan huomattavissa jyrkkä ristiriita kansan mielipiteen ja mediassa esitettyjen mielipiteiden välillä. Vallaste tuo nyt väitöskirjassaan esiin kovaa tietoa, joka varmistaa tämän näkemyksen.
Tutkimuksessa todetaan jokaisen kolmen maan päämedian suhtautumisen eurokriitikoita kohtaan olleen hämmästyttävän yhteneväinen. Eurokriitikoista käytettiin negatiivisia sanoja, kuten europessimisti tai eurovihaaja. Eurokriitikoista annettiin kuva kouluttamattomina, köyhinä ja epäjärjellisinä toimijoina. Eurofobiasta puhuminen ja eurokritiikin esittäminen lääketieteellisin termein sairautena ei myöskään ollut harvinaista.
Jos media käsittelee eurokriitikkoja ongelmana, ei yllätä, että eurokriitikot näkevät itse itsensä ratkaisuna. Vallaste analysoi eurokriittisten teksteissään esiin nostamia teemoja ja tekee vertailua maiden välillä.
Esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa Eu:n nähtiin uhkaavan hyvinvointivaltion säilymistä, toisin kuin Virossa, jossa ei pohjoismaista hyvinvointivaltiota ole. Toisaalta vieraan vallan alta itsenäistyneiden Suomen ja Viron eurokriitikoiden sanastossa ”itsenäisyydellä” oli suurempi merkitys, kuin ruotsalaisten aateveljien teksteissä. Ruotsissa kun ei edes vietetä itsenäisyyspäivää vaan nimitys on ”kansallispäivä”.
Vallaste tutkii väitöskirjassaan kolmen eri kieli- ja kulttuurialueen aineistoja. Tämä on varmasti ollut haastavaa, sillä tutkimuksessa analysoidaan hyvinkin tarkasti aineistoissa esiin tulevien kielikuvien ja historiallisten viittauksien merkityksiä.
Tutkimuksen suurin anti on median eurokriittisiin osoittaman asenteen esiin tuominen. Eurokriittisten omien näkemysten käsitteleminen tuo sekin esiin uusia tietoja eurokriittisen liikkeen toimijoiden ajattelusta. Kirjoitusten valitsemisen osalta voi kuitenkin esittää kysymyksen, olisiko tekstit voitu valita jollain muulla menetelmällä, jolloin tarkasteltu otos olisi ollut kattavampi? Esimerkiksi Timo Soinin tekstit loistavat tutkimuksen lähteissä poissaolollaan.
Vallasteen väitöskirjassaan käsittelemää tematiikkaa on suomalaisessakin tutkimuksessa sivuttu. Tutkimuksessa viitataan Tuomo Mörän vuonna 1999 tarkastettuun väitöskirjaan, jonka kanssa Vallasteen tutkimuksen johtopäätökset ovat varsin samansuuntaisia.
Mörä tutki väitöskirjassaan Eu-journalismin anatomia. Mediasisältöjä muokanneet tekijät ennen kansanäänestystä 1994 median roolia Suomen Eu-jäsenyyttä käsitelleen kansanäänestyksen aikana. Tutkimuksen kantavia päätelmiä oli kansan keskuudessa vallinneiden eu-kriittisten näkemysten ja toimittajien keskuudessa vallinneen eu-myönteisyyden välinen jyrkkä ristiriita.
Nähtäväksi jää, muuttuuko median asenne eurokriittisiä kohtaan vallitsevan eurokriisin myötä? Varmasti tähänkin aiheeseen tullaan vielä tulevissa tutkimuksissa palaamaan.
Simo Grönroos