Matti Hukari: Hillotolppia ennen ja nyt
Nykyisellä Sinisten puolueella on esikuva Suomen historiassa – Sosialidemokraattien puoluehajaannuksesta syntynyt Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen liitto TPSL oli useamman hallituksen neuvostomielinen apupuolue, jonka avulla pyrittiin hajottamaan suomettumiskriittisiä sosialidemokraatteja.
Vanhan vitsin mukaan oikeistososialidemokraatit ovat retiisejä – päältä punaisia, mutta sisältä valkoisia. Sellaiseksi voisi ainakin sodanaikaisen toimintansa perusteella kuvata sosialidemokraattisen liikkeen suomalaista suurmiestä Väinö Tanneria, jossa yhdistyvät sekä vankkumaton työväenaate että isänmaallisuus. Lasse Lehtinen on kirjoittanut kiitellyn elämäkerran Tanner – Itsenäisen Suomen mies, jonka yli 800 sivua käyvät vauhdikkaasti läpi Väinö Tannerin tarinan. Kirjan 100 viimeistä sivua käsittelevät perusteellisesti SDP:n puoluehajaannusta, joka oli kuumimmillaan vuosina 1957 – 1963. Sitä lukiessa huomaa historian toistavan itseään.
Puoluehajaannus eskaloitui, kun sotasyyllisenä vankeustuomion (1946 – 1948) kärsinyt Väinö Tanner valittiin SDP:n puheenjohtajaksi 1957. Edellisen puheenjohtajan Emil Skogin vasemmistolinjan edustajat marssivat tällöin ulos puoluekokouksesta ja eri vaiheiden jälkeen perustivat ensin oman eduskuntaryhmän ja myöhemmin puolueen. Neuvostoliiton, SKDL:n ja kekkoslaisten mielestä Tanner ei ollut riittävästi Kekkosen johdolla harjoitetun uuden Neuvostomyönteisen ulkopolitiikan takana, saati harjoittanut riittävästi aktiivista katumista mielipiteistään ja näin ollen hänen johtamaansa SDP:tä voinut päästää hallitukseen.
Perussuomalaisten puoluehajaannus realisoitui samalla tavalla kesäkuussa 2017 kun vuonna 2012 kiihotuksesta kansanryhmää vastaan sakkotuomion saanut ja poliittisten vastustajien ääriajattelijaksi leimaama Jussi Halla-aho valittiin puheenjohtajaksi. Halla-aholtakin vaadittiin aktiivista katumista ja siirtymistä maahanmuutto ja Eurooppa-kysymyksissä muiden hallituspuolueiden kanssa samalle linjalle mikä olisi tarkoittanut täydellistä poliittisen takin kääntämistä. Kun tätä ei tapahtunut, perussuomalaiset taklattiin pois hallituksesta.
Tässä artikkelissa kerrotaan vahvasti Lasse Lehtisen tekstiin tukeutuen, mistä SDP:n puoluehajaannuksesta oli kysymys sekä pohditaan minkälaisia yhteneväisyyksiä sosialidemokraattien puoluehajaannuksella ja Perussuomalaisten eduskuntaryhmän hajoamisella ja Sininen tulevaisuus -puolueen synnyllä voidaan nähdä olevan. Lehtinen on tieteellisillä ansioilla mitattuna kyseisen aiheen parhaita asiantuntijoita, sillä hän väitteli tohtoriksi aiheesta Aatosta jaloa ja alhaista mieltä. Urho Kekkosen ja SDP:n suhteet 1944-1981. Tapahtumien vertailukohdat Sininen Tulevaisuus -puolueeseen ovat taas kirjoittajan omia havaintoja, joiden lähteet on mainittu erikseen.
SDP:n puoluehajaannuksen tausta
Talvisota yhdisti suomalaiset luokka- ja puoluerajoista välittämättä. Edelleen jatkosodan aikana SDP oli maanpuolustuksen henkinen lukko, joka piti työväestön rintamalla. Väki tiesi, että Neuvostoliitto ei todellisuudessa ollut työläisten paratiisi vaan vankileirien saaristo. Sodan jälkeen Neuvostoliiton vaatimuksesta sotasyyllisyyden kriteerit asetettiin siten, että Neuvostoliiton kannalta erityisen kiusalliseksi muodostunut työväenliikkeen neuvostovastainen sankari Tanner mahtui niihin. Kyse oli Neuvostoliiton kostosta ja ministerinä sodan aikana toimineen Tannerin saama vankeustuomio koettiin kansan enemmistön parissa yhtä vääräksi kuin presidentti Rytinkin tuomio.
Tanner vapautui vuonna 1948 ja puolueessa alkoi esiintyä eriseuraisia mielipiteitä suhteessa Neuvostoliittoon. Tultaessa 1950-luvulle rintamalinjat alkoivat henkilöityä Neuvostoliittoon suopeammin suhtautuneen puheenjohtajan Emil Skogin ja isänmaallisempaa linjaa edustaneiden niin sanottujen asevelisosialistien, joita edustivat Tanner ja järjestökentän vaikuttaja Väinö Leskinen, välille.
Varsinaisen puoluehajaannuksen ensinäytös nähtiin tuolloin poliittisesti jakautuneiden urheilujärjestöjen poliittisessa valtakamppailussa. Vuonna 1955 TUL:n (Suomen Työväen Urheiluliitto) Helsingin piirin kokouksessa SDP:n Penna Tervo ja Pekka Martin liittoutuivat kommunistien kanssa vastustamaan SVUL:n (Suomen valtakunnan urheiluliitto) ja TUL:n yhdistämistä. Asevelisosialisteihin lukeutunut yhdistymistä ajanut TUL:n pääsihteeri Väinö Leskinen kannattajineen marssivat ulos kokouksesta. Rintamat alkoivat pikkuhiljaa muodostua.
Asevelisosialistit olivat rintamaveteraaneja, jotka olivat puolustaneet isänmaataan kovimmissa paikoissa. Leskisläisiin asevelisosialisteihin kuului muun muassa nuori Mauno Koivisto, joka oli sodassa palvellut muun muassa maineikkaan sissikomppanianpäällikön Lauri Törnin alaisuudessa. 1930-luvulla toteutuneiden Tannerin SDP:n ja maalaisliiton sosiaalipoliittisten uudistusten ansiosta suomalaisella palkansaajalla oli talvisodan aikaan jo maallista hyvinvointia, mitä kannatti rintamalla puolustaa.
Mannerheimin jälkeen presidentiksi valittu Juho Kusti Paasikivi nautti luottamusta yli puoluerajojen, ja riittävästi myös Moskovassa. Paasikiven linja kuitenkin oli, että vaikka Neuvostoliiton ei pitänyt antaa aihetta tuntea, että sitä voitaisiin uhata Suomen kautta, ei Neuvostoliitolla saanut kuitenkaan olla minkäänlaista vaikutusta Suomen sisäpoliittisiin kysymyksiin. Vuonna 1956 Paasikivelle tuli kuitenkin jo 86 vuoden ikä vastaan ja tie oli avoin kunnianhimoisille kilpailijoille, kuten pääministeri Urho Kekkoselle.
Presidentinvaaleissa Kekkonen voitti lopulta yhdellä valitsijamiesäänellä. Valitsijamiesten suorittaman vaalin ratkaisevalla kolmannella kierroksella SDP:n enemmistö pysyi oman presidenttiehdokkaan K-A Fagerholmin takana, mutta Urho Kekkonen sai taakseen joitakin SDP:n valitsijamiehiä. Ratkaisevan äänen antajaksi on epäilty muun muassa Penna Tervoa. Hän kuoli 55-vuotiaana auto-onnettomuudessa vain muutama viikko vaalien jälkeen. Tervon tilalle Suomen Pankin johtajistoon nimitettiin Aarre Simonen, alkuaan oikeistodemari, joka poliittisena opportunistina siirtyi skogilaisten puolelle.
Kekkosen valinnan jälkeen sosialidemokraatit joutuivat valitsemaan jatkaako asevelisosialistien linjalla vai siirtyäkö Kekkosen ja Neuvostoliiton puolelle. Samanlainen valintatilanne tuli eteen perussuomalaisten puolueen jäsenille kesäkuun 2017 puoluekokouksessa. Kannattaako ”Soinilais-Terholaisia” ja sitä kautta valtaa pitäviä kokoomusta ja keskustaa. Vai valitako linjan selkeytys Halla-ahon ja Laura Huhtasaaren johdolla.
Toinen vedenjakaja SDP:n sisällä (Kekkos-suhteen lisäksi) oli talouspolitiikka. Tannerin talouspolitiikka oli tarkan markan politiikkaa, jota varsinkin SAK:n johto kavahti. Asevelisosialistien talouspolitiikan mukaan palkkoja voitiin nostaa sen mukaan minkä tuottavuus nousee. Tämä oli sittemmin myös Mauno Koiviston linja, niin Suomen Pankin pääjohtajana ja pääministerinä kuin myös presidenttinä. SAK ja SDP:n ay-siipi taas halusi nostaa palkkoja hintojen nousun mukaan ja devalvaatiokierrettä tukien.
Uusi presidentti Kekkonen nimitti Fagerholmin pääministeriksi 3.3.1956. Fagerholmin hallituksessa olevista kuudesta SDP ministereistä neljä oli skogilaisia, yksi oli leskisläinen ja pääministeri Fagerholm ei kuulunut kunnolla kumpaankaan ryhmään. Vastaavasti kesällä 2017 Sipilän hallituksen kaikki 5 Perussuomalaista ministeriä paljastuivat sinisiksi. Skogilaiset kaivoivat maata hallituksen alta Kekkosen mieliksi, jotta Fagerholmin tähti sammuisi. He informoivat Kekkosta puoluehajaannuksesta ja kantelivat muun muassa Leskisläisten puheista. Kekkoselle demareiden hajaannus sopi hyvin. Vain yhtenäinen ja äärivasemmistosta selkeän eron tekevä SDP olisi voinut uhata Neuvostoliiton henkistä kuristusotetta Suomesta. Nykyään perussuomalaiset ovat ainoa EU:n avointen rajojen pakolaispolitiikkaan ja eurojärjestelmän tukipaketteihin kriittisesti suhtautuva puolue.
Lokakuussa 1956 skogilaiset järjestäytyivät perustamalla TTK:n eli Työväenjärjestöjen Tiedotuskeskuksen. Leskisläiset ryhtyivät julkaisemaan vastakirjasta nimellä ”Jo riittää”. Niihin aikoihin skogilaisilla oli hallussaan, SDP:n puoluesihteerin ja SAK:n pääsihteerin paikkoja lukuun ottamatta, muut merkittävät asemat sosialidemokraattisessa työväenliikkeessä. Kenttäväki oli kuitenkin enimmäkseen sodankäyneitä aseveljiä ja heidän puolisoitaan.
Skog ja Martin alkoivat luoda suhteita puolueen enemmistön vihollisiin eli Kekkoseen ja Neuvostoliiton suurlähetystöön. Marraskuussa 1956 he tapasivat suurlähettiläs Lebedevin ja pyysivät finanssiapua Maalaisliiton puoluesihteeri Korsimon kautta, tai ”muuten leskisläiset fasistit valtaisivat SDP:n”. Lebedev lupasikin vedota Korsimoon ja Maalaisliiton lehdistö ylisti kilvan Skogilaisia. Skogin fasistitarinoille löytyy vertailukohta sinisten Simon Elon valehtelusta silmät kirkkaana perussuomalaisten puoluekokouksen natsitervehdyksistä (YLE a-studio 13.6.2017).
SDP:n ylimääräinen puoluekokous huhtikuussa 1957
Talvella 1957 tunnelmat tiivistyivät SDP:n puoluekokouksen ilmaantuessa horisonttiin. Huhtikuun 1957 ylimääräisen SDP:n puoluekokouksen tärkein asia oli puheenjohtajan valinta. Pitkin talvea syventynyt puoluehajaannus loi jännitteitä leskisläisten asevelisosialistien ja vasemmistolaisten skogilaisten välille. Puheenjohtajaksi valittiin Tanner, puoluetta kokoavana voimana, 76-vuotiaana ja 31 vuoden tauon jälkeen. Vastaehdokkaana oli pääministeri Fagerholm. Tanner oli käytännössä leskisläisten puolella. Mainittakoon että Mauno Koivisto oli puoluekokousedustajana Tannerin puheenjohtajuuden kannattaja. Kun Kaarlo Pitsinki saatiin valittua puoluesihteeriksi, kävelivät skogilaiset hävinneinä ulos kuten Soini lakeijoineen Jyväskylän Paviljongista 10.6.2017. Moskova tuki 1957 SDP:n ulosmarssijoita tuomitsemalla Tannerin fasistiksi. Lausunto muistuttaa pormestari Jan Vapaavuoren lausuntoa Halla-ahon johtamista perussuomalaisista jo puoluekokouksen valintoja seuraavana päivänä (US 11.6.2017). Lisäksi Moskova myönsi kesäkuussa 1957 Skogille raharuiskeen. Tuen suuruus oli 100 miljoonaa sen aikaista markkaa eli nykyrahassa 2,6 miljoonaa euroa (Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot, Timo Vihavainen, Ohto Manninen, Kimmo Rentola, Sergei Zuravljov, 2017).
Kekkosen ”Ottopojat” palkitaan hallituspaikoilla
Skogilaiset ministerit ja Kekkonen saivat Moskovan näkökannoista pontta toimia hallituksen hajottamiseksi. Vain 6 viikkoa puoluekokouksen jälkeen Fagerholmin hallitus hajosi. Neuvostoliiton tarkoitus oli upottaa puoluehajaannuksen avulla puheenjohtajaksi valittu Tanner. SDP:n puoluehajaannus vahvisti maalaisliittoa ja Kekkosta. Kesällä 2017 EU-liittovaltiota ajavien voimien tarkoitus oli upottaa Halla-aho ja hallituksen sisällä perussuomalaisten hajaannus vahvisti keskustan ja kokoomuksen tavoitteiden toteutumista. Mika Niikko kertoo kirjassaan että ”pahin arvopohjaongelma oli kuulemma EU-asioiden kanssa – unionia emme olisi saaneet kritisoida poikkipuolisella sanalla” (Niikko – pysäyttämätön, 2018)
Fagerholmin hallitus saatiin kumoon ja uuden hallituksen muodosti maalaisliiton Vieno Sukselainen 27.5.1957. Hallitusremontin kautta Kekkonen veti maton Tannerin alta ja sai skogilaiset mukaan hallitukseen. Loppukesällä jäseniksi kutsuttiin 5 oppositiososialidemokraattia. Aarre Simonen, Valdemar Liljeström, Aino Malkamäki, Olli J. Uoti sekä toholampilainen maanviljelijä ja kotimaakunnassaan yli puoluerajojen laajaa arvostusta nauttinut Matti Lepistö. Kuten kesäkuussa 2017 oli 5 sinisten ministeriä, jotka söivät kokoomuksen Petteri Orpon määrittelemän ”arvopohjan”, joka vastaa liturgiana Neuvostoliiton ”demokraattisia voimia”.
Ottopoikien ministeripalkan nostaminen ei kuitenkaan kestänyt kauan. Hallitus kaatui SDP:n epäluottamuslause-esitykseen äänin 75-74. Suomen Pankin pääjohtaja Rainer Von Fieandtin virkamieshallitus nimitettiin 19.11.1957. Siihenkin tuli mukaan ministeriksi skogilainen ottopoika eli Tampereen kaupunginjohtaja Erkki Lindfors. Sekään hallitus ei istunut pitkään ministeriautojen kyydissä, ja seuraavaksi Kekkonen nimitti 26.4.1958 epäpoliittisen toimitusministeriön, jonka pääministerinä oli Kekkosen nuoruudenystävä ja KHO:n presidentti Reino Kuuskoski (Eeva Kuuskosken setä). Tähänkin hallituksen tuli ottopoikia skogilaisista eli Tyyne Leivo-Larsson, Matti Lepistö, Eero Antikainen ja Valdemar Liljeström. Vastaavaa ministeripaikkojen jatkumista ilmeisesti odottaa ainakin sinisten puoluesihteeri Matti Torvinen, joka korosti puolueensa kelpoisuutta hallitusyhteistyöhön kaikkien kanssa (YLE 13.7.2018). Tosin YLE:n mukaan mikään haastateltu puolue ei innostunut vaaliliitoista sinisten kanssa.
Fagerholmin ”yöpakkashallituksen” kaato tilattiin Moskovasta
Maaliskuun lopulla 1958 Aarre Simonen ja Janne Hakulinen nauttivat suurlähettiläs Lebedevin tarjoamaa pekoniaamiaista ja kertoivat aikeestaan perustaa oman eduskuntaryhmänsä. He pyysivät lisää rahaa ja Neuvostolehdistön tukea ”fasistisia taantumusvoimia” vastaan. Neuvostoliiton kirjoissa Simonen oli puhdasverinen poliittinen pyrkyri, joka kääntäisi takkia aina sen mukaan missä poliittista valtaa olisi tarjolla. Tuota kuvausta muistuttaa hupaisasti sinisten Simon Elo takinkäännöillään ruotsidemokraattien kannattajasta (US 27.11.2009) vastustajaksi (YLE 30.10.2017).
Neuvostoliiton ja Kekkosen taktiikan mukaan jokainen demari, joka ottaa etäisyyttä Leskiseen ja Tanneriin sai armon päästen Neuvostoliiton suosioon ja näki edessään valta-asemat sekä makoisat hillotolpat Kekkosen Suomessa. Simoselle valinta oli helppo, kun asemia SDP:ssa ei ollut tarjolla.
Eduskuntavaalit tulivat eteen heinäkuussa 1958. Tanner oli vaalien ääniharava Helsingissä eli ääniä tuli paljolti puolueen ulkopuolisilta äänestäjiltä. Eduskuntaan tuli SKDL:n vaalivoiton ansiosta vasemmistoenemmistö (101-99), mutta hajanainen sellainen. Vaalien jälkeen 13 SDP:n edustajaa eli skogilaiset muodostivat oman eduskuntaryhmänsä. Maalaisliitto erotti vaalien jälkeen Veikko Vennamon, joka perusti Suomen pientalonpoikien puolueen. Maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Korsimo erosi heikon vaalimenestyksen ja talvisodan aikaisten rintamakarkuruussyytösten johdosta.
Vaalien tuloksena syntyi Fagerholmin hallitus 29.8.1958 (maalaisliitto, kokoomus ja SDP), jolla oli 2/3 enemmistö eduskunnassa. Kekkonen ja Neuvostoliiton suurlähetystö hermostuivat, kun maalaisliitto meni hallitukseen ilman skogilaisia. Maalaisliitto voitti hallitusneuvottelut ainakin siltä osin, että SDP hyväksyi maataloustulolain, joka määritti viljelijöiden tulonmuodostusta aina Suomen EU-jäsenyyteen 1995 saakka. Ulkoministeri Johannes Virolaisen vastapalvelukseksi lupaama Moskovan hyväksyntä SDP:n johdolle ei toteutunut ja siitä ilmeisesti alkoi yhäkin elävä sanonta ”kepu pettää aina” (siis alun perin ”maalaisliitto pettää aina”). Kekkonen ei uutena presidenttinä uskaltanut olla nimittämättä vihaamaansa hallitusta, mutta aloitti yhdessä Neuvostoliiton johtajien kanssa myyräntyön sen kaatamiseksi, Ahti Karjalainen työrukkasenaan.
Johannes Virolainen sai kärsiä tähän ”yöpakkashallitukseen” osallistumisestaan seuraavat 20 vuotta. Ulkoasiainhallinnon virkamies Max Jakobson toimi hallituksen puolesta ja tunsi sen nahoissaan vielä 14 vuotta myöhemmin, kun Neuvostoliitto esti hänen pääsynsä YK:n pääsihteeriksi 1972. Valituksi tuli silloin itävaltalainen Kurt Waldheim.
Fagerholmin enemmistöhallitus erosi Neuvostoliiton painostuksesta joulukuussa 1958, mitä pidettiin antautumisena Neuvostoliiton määräysvallalle sisäpolitiikassa. Kekkonen piti radiopuheen, jossa lupasi huolehtia ulkopoliittisen linjan muuttumattomuudesta. Fagerholmin hallituksen kaatumisen jälkeen poliittiset opportunistit kaikissa puolueissa olivat oppineet, että kaapin paikka Suomen sisäpolitiikassa määrättiin Neuvostoliiton suurlähetystössä Tehtaankadulla. Tulevina vuosina nähtiin kuinka kilpailu ulkopoliittisesta luotettavuudesta ja paikasta auringossa siirtyi puolueiden sisälle. Kekkonen tokaisi yksityisesti että ”minä määrään Suomessa kuka on neuvostovastainen”. Siinäkin on nähtävissä yhtäläisyys Sipilään ja Orpoon näiden kertoessa omaavansa tiedon siitä kenellä suomessa on oikea ja väärä ”arvopohja” (Talouselämä 12.6.2017).
Uusi puolue TPSL vuonna 1959 oli kuten Siniset vuonna 2017
Skogilaiset ja SDP:n puoluelinja hieroivat Fagerholmin johdolla sopua 24.11.1958. Sopua ei syntynyt, sillä skogilaisilla oli ilmeisesti tieto paremmista valta-asemista omana puolueena. Toukokuussa 1959 Helsingin rakennusmestarien talossa perustettiin Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto TPSL. Skogilaiset laskivat, että siirtyminen Kekkosen linjalle toisi rahaa Moskovasta ja korkeapalkkaisia virkoja. Tanner kommentoi että ”tämän kauko-ohjaillun puolueen päämäärät eivät ole suomalaisia”. Kauko-ohjaaja oli silloin Moskovassa, onko sinisiä pyörittävä peliohjain Sipilän kädessä vai Brysselissä? Sinisillekin näytti aukeavan rahakkaita poliittisia virkoja, kuten Hanna Mäntylän nimitys Euroopan Neuvoston siviilikriisinhallinnan sihteeristöön heinäkuussa 2017.
Tammikuussa 1959 Kekkonen nimitti Sukselaisen hallitustunnustelijaksi, joka sai aikaan maalaisliiton ja RKP:n vähemmistöhallituksen. Se pysyi hengissä heinäkuuhun 1961 saakka, kun SKDL ja TPSL tukivat hallitusta luottamusäänestyksissä. Maalaisliiton oikeistosiipi (eli ml. Sukselainen ja Virolainen) olisi mielellään ottanut SDP:n mukaan hallitukseen. Kekkonen ei kuitenkaan hyväksynyt Sukselaisen ajatusta hallituksensa harteiden leventämisestä.
Neuvostoliitolle mieleisten vallanpitäjien valtapolitiikkaan kuului SDP:n eristäminen. Maalaisliitto, TPSL ja SKDL ja jopa kokoomuksen omat ottopojat ilmoittivat, että SDP ei ole hallituskelpoinen. Tuttua tässäkin nykyaikaan. Antti Rinne ja Petteri Orpo ilmoittivat jo, että perussuomalaiset ei ole hallituskelpoinen (Kansan Uutiset 23.5.2018). Perussuomalaisten eristäminen valtapoliittisista syistä sopii erityisen hyvin sinisille, samoin kuin 1960-luvun alussa TPSL:lle sopi demarien eli entisten puoluetoverien eristäminen. Poliittisten ajatusten läheisyydestä tai kaukaisuudesta ei ollut niinkään kysymys. Hiljattain julkaistu sinisen tulevaisuuden puolueohjelman maahanmuuttoa koskeva osuus ”Turvapaikkajärjestelmän taloudelliseen hyväksikäyttöön kannustavat vetovoimatekijät on poistettava. Humanitaarisen maahanmuuton määrä ei saa kasvaa yli Suomen kantokyvyn” vaikuttaa kopioidun perussuomalaisilta.
Kesäkuussa 1959 skogilaisten puolelle jäänyt Janne Hakulinen kertoi kesäkuussa 1959 KGB:n upseeri Zenihoville ”amerikkalaisten pystyvän turvaamaan Leskisen valinnan SDP:n puheenjohtajaksi seuraavassa puoluekokouksessa”. Kuulostaa samanlaiselta sadulta kuin Simon Elon puheet hänen kertoessaan Mika Niikolle ”venäläisten vaikuttaneen perussuomalaisten puoluekokousedustajiin kesäkuun 2017 puoluekokouksessa” (Niikko – pysäyttämätön, 2018). Hakulisen totovihje ei pitänyt, sillä Leskinen ei ryhtynyt edes ehdokkaaksi kesällä 1960 pidetyssä SDP:n puoluekokouksessa. 79-vuotias Tanner valittiin uudelleen puheenjohtajaksi. Hävinneenä vastaehdokkaana oli Rafael Paasio. Puoluekokouksen kansainvälisten vieraiden mukana nähtiin myös Viron maanpaossa toimivan sosialistisen puolueen edustaja. Kyseinen vierailija antoi Neuvostoliitolle syyn tukea entistä ponnekkaammin TPSL:a.
1.9.1960 Hrustsov tuli Kekkosen 60-vuotisjuhliin yhtä yllättäen kuin Hitler Mannerheimin 75-vuotisjuhliin 4.6.1942. Syntymäpäiväsankari vei Hrustsovin ja Suurlähettiläs Zaharovin Tamminiemen saunaan. Kekkonen esitteli siellä suunnitelmiaan tuleviin 1962 presidentinvaaleihin. Toisen presidenttikauden aikana hallituksissa olisivat ”kansanrintama” eli maalaisliitto, SKDL ja TPSL. Vieraat olivat tyytyväisiä ja päättivät huolehtia, että Kekkonen voittaa tulevat vaalit.
Vuoden 1962 presidentinvaalien Honka-Liitto
Vuoden 1961 aikana Kekkosta vastustavat ja Neuvostoliiton rauhantahtoisuuteen epäillen suhtautuvat voimat eri puolueissa aktivoituivat löytääkseen uskottavan vastaehdokkaan tuleviin presidentinvaaleihin. Tammikuussa 1961 Professori Nils Meinanderin kotona kokoustivat SDP:n puoluesihteeri Kaarlo Pitsinki, Kokoomuksen kansanedustaja Tuure Junnila ja oman puolueensa perustanut Veikko Vennamo. Seuraaviin kokouksiin tulivat mukaan myös Tanner ja SDP:n varapuheenjohtaja Olavi Lindblom ja RKP:n varapuheenjohtaja Torsten G. Aminoff. Kekkoselle harkittiin useita mahdollisia vastaehdokkaita: Helsingin piispa Martti Simojoki kieltäytyi. Tukholman Suurlähettiläs Sakari Tuomiojaa vieroksuttiin SDP:n taholta. Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris olisi kelvannut muille, mutta Vennamon mielestä Waris oli Suomen pientalonpoikien puolueen äänestäjille liian herraskainen. Lopulta päädyttiin oikeuskansleri Olavi Honkaan. SDP, kokoomus, suomen pientalonpoikain puolue, vapaamielisten liitto ja suomen kansanpuolue hyväksyivät Hongan ehdokkuuden.
Kekkosen johdolla rakennettiin ansiokkaasti kauppasuhteita länteen. Tammikuussa 1960 Suomi aloitti EFTA neuvottelut yhdessä EEC:n ulkopuolelle jääneen ”ulkoseitsikon” (Iso-Britannia, Ruotsi, Norja, Tanskan, Sveitsi, Itävalta ja Portugali) kanssa. Niiden tuloksena Genevessä parafoitiin Finn-EFTA-sopimus 15.3.1961. Maalaisliiton lehti Maakansa kirjoitti seuraavana päivänä ”presidentti Kekkosen persoonallisen panoksen ratkaisevasti vaikuttaneen kaupallisia suhteitamme länteen parantavaan sopimukseen”. Elintärkeätä ratkaisua tehtäessä Hrustsov vakuuttui Kekkosen aseman vahvistumisesta, jos Neuvostoliitto antaisi Suomelle luvan tehdä kauppapoliittisia järjestelyjä Länsivaltojen kanssa.
Syksyllä 1961 Kekkonen lähti matkalle Yhdysvaltoihin selittämään Presidentti John F. Kennedylle Suomen puolueettomuuden olemusta. Matkan aikana Neuvostoliitto antoi toverillista apua tuleviin presidentinvaaleihin. 30.10.1961 ulkoministeri Gromyko kutsui Moskovassa luokseen suurlähettiläs Wuoren ja ojensi tälle 8-sivuisen nootin. Siinä ehdotettiin konsultaatiota puolustusyhteistyöstä Länsi-Saksan hyökkäyksen varalta. Siinä vaiheessa Havaijilla lomaillut Kekkonen suhtautui noottiin tyynesti ja lähetti ulkoministeri Karjalaisen Moskovaan. Ulkoministeriössä huomattiin Nootin tulevan kolme kuukautta ajastaan jäljessä. Saksan kriisin huippu, johon nootissa viitattiin, oli jo ohitettu, kun Berliinin muuri oli pystytetty 13.8.1961.
Nootin ajoitus olikin kytketty Suomen presidentinvaaleihin ja sillä saatiin luotua suomalaisten keskuuteen epävarmuutta ja ajatus sodan uhkasta. Honka-liitto mureni nootista säikähtäneen kokoomuksen vetäytymiseen ja Olavi Honka luopui ehdokkuudestaan 24.11.1961. SDP valitsi ehdokkaakseen Rafael Paasion, joka sai vaalikampanjasta tunnettavuutta ja nosteen seuraavaksi puolueensa puheenjohtajaksi. Kekkonen valittiin selvin luvuin jatkokaudelle hänen esiintyessään noottikriisin ratkaisseena sankarina.
Neuvostodiplomaatti Juri Derjabinin muistelmien mukaan Neuvostoliiton tarkoitus oli nootilla antaa Suomalaisille shokkiterapiaa ja varmistaa Kekkosen uudelleenvalinta. SDP:n ja kokoomuksen aseveliakselin yhteistyö valtakunnan tasolla loppui siihen ja palautui ennalleen vasta Harri Holkerin hallituksessa 1987.
Tanner tapasi Willy Brandtin ja Harold Wilsonin ennen luopumistaan puheenjohtajan tehtävistä
Presidentinvaalien jälkeen Eduskunta hajotettiin ja uudet eduskuntavaalit pidettiin 4-5.2.1962. Niissä vaaleissa kansa näytti mitä ajatteli pettureista ja jo sisäisestikin riitaantunut TPSL koki romahduksen, saaden vain 2 kansanedustajaa, minkä johdosta Skog, Lepistö ja Tiainen ottivat nöyrästi yhteyttä SDP:n johtoon. Myös SDP koki vaalitappion ja puheenjohtaja Tanner olikin siksi halukas neuvotteluihin. Kevään 2019 eduskuntavaaleissa äänestäjillä on ensimmäinen mahdollisuus ottaa kantaa Sinisen Tulevaisuuden varsinaiseen tulevaisuuteen. Toistaako historia itseään tässäkin suhteessa?
Neuvottelut eivät miellyttäneet Kekkosta, joka torpedoi demarien sovinnon nimittämällä Ahti Karjalaisen johtamaan maalaisliiton ja kokoomuksen porvarihallitukseen TPSL:n ottopoikia, mikä nöyryytti Tanneria erityisesti. Kävi selväksi, että hallitukseen pääsemisen kannalta puolueella ei ollut väliä, kunhan vain oli Neuvostoliitolle mieleinen henkilö eli omasi oikean arvopohjan. Hallituksen kokoomuslaisetkin ministerit olivat Neuvostoliiton ja Kekkosen – eivät kokoomuksen vapaasti – valitsemia.
Toukokuussa 1963 Tanner tapasi Saksan Sosialidemokraattisen puolueen 100-vuotisjuhlissa kaksi kaltaistaan oikeistososialidemokraattia; juhlivan puolueen puheenjohtajan Willy Brandtin ja Iso-Britannian silloisen oppositiojohtajan ja tulevan pääministerin (1964-1970 ja 1974-1976) Harold Wilsonin. Viimemainitun sympaattisen piippumiehen poliittinen linja oli monessa kohtaa yhteneväinen Tannerin kanssa. Vaikka Tanner yhtäältä jarrutti puolustusmenojen kasvua 1930-luvulla, hän toisaalta edesauttoi henkisen maanpuolustustahdon kohottamista taitavan sosiaalipolitiikan kautta. Vuonna 1967 Harold Wilsonin hallitus lopetti brittien sotilastukikohdat Malesiassa, Singaporessa, Jemenissä, Dubaissa, Qatarissa, Bahrainissa ja Abu Dhabissa. Lopetuksista koituneiden valtiontalouden säästöjen ja vuonna 1967 tehdyn 14 % devalvaation ansiosta Iso-Britannian maksutasealijäämä muuttuikin ylijäämäksi vuosien 1967–1970 välillä. Kansantalouden vahvistuminen mahdollisti palkansaajille hulppeat 12 % palkankorotukset 1970. Reaalipalkkojen kehitys oli hyvä, sillä vuosina 1967-1970 Inflaatio oli yhteensä 19 % ja palkat nousivat 30% (The Guardian 25.5.1995 ja UK Office for National Statistics). Vanhimmat lukijat saattavat muistaa riemukkaan TV-sarjan Mennään Bussilla, jossa päähenkilöt Stan ja Jack juhlivat näitä palkankorotuksia erilaisten kommelluksien siivittäminä.
Kesällä 1963 koitti SDP:n puoluekokous ja viimeinkin Tannerin luopumisen aika. Uuden puheenjohtajan vaalissa vastakkain olivat ”tannerilainen” kansanedustaja Veikko Helle Nummelasta ja ns. kolmaslinjalainen, Rafael Paasio, jonka pyrkimyksenä oli vakauttaa puolue hiljentämällä tannerilaiset, jotta skogilaisille ei olisi jäänyt poliittista pelitilaa. Paasio voitti äänin 99-66. Tannerilainen Pitsinki sai taas jatkopestin puoluesihteerinä.
Pääministeri Karjalainen jätti hallituksensa eronpyynnön kun TPSL:n ottopojat eivät hyväksyneet maataloustuotteiden hinnankorotusta. Kekkonen ei kuitenkaan hyväksynyt eroa ja hallitus sinnitteli joulukuuhun 1963 saakka. Tuolloin virkaan tuli Lehdon virkamieshallitus. Seuraavaksi Neuvostoliitto ja Kekkonen puuttuivat maalaisliiton sisäisiin kiistoihin. Pravdassa julkaistiin 1964 artikkeli, jossa kerrottiin puheenjohtaja Sukselaisen vierailusta virolaisten emigranttien kokouksissa Tukholmassa ja New Yorkissa. Tämä oli silloisen ulkopolitiikan arvopohjalle raskauttava virhe, ja tilalle oli valittava Johannes Virolainen kesän 1964 puoluekokouksessa. Sukselainenkaan ei harjoittanut aktiivista katumusta.
Pettureiden puolueen loppu
Paasion valinta sosialidemokraattien johtoon herätti luottamusta Kekkosessa ja Neuvostoliitossa. TPSL:a ei pidetty enää tarpeellisena työkaluna, varsinkaan sen heikon vaalimenestyksen jälkeen. Äänestäjäkunnassa ”ottopoikia” ei otettu todesta, vaan heidät nähtiin Neuvostoliiton myötäjuoksijoiksi. Syksyllä 1963 alkaneet sovintoneuvottelut TPSL:n ja SDP:n välillä saatiin päätökseen keväällä 1964. Huhtikuussa 1964 SDP:n puolueneuvosto hyväksyi neuvottelujen lopputuloksen. Mutta sitten TPSL:n johtohenkilöt riitaantuivat keskenään, kun poliittisia palkintovirkoja ei ollutkaan näkyvissä. Emil Skog oli sovinnon ja yhdistymisen kannalla. Simonen sen sijaan halusi jatkaa omaa tietään. Hänen syynsä liittyivät salaiseen matkaan Leningradiin. Aulangolla pidetyssä TPSL:n puoluekokouksessa Simonen voitti puheenjohtajavaalissa Skogin äänin 133-108. Skog ja Tiainen lähtivät siltä istumalta Aulangolta ja liittyivät SDP:n jäseniksi. Alkavaa sinisten rakoilua oli havaittavissa, kun Kaj Turunen loikkasi kokoomukseen ja sai peräänsä syytökset tietojen vuotamisesta (IS 25.4.2018).
Syksyllä 1964 maahan saatiin poliittinen hallitus, pääministerinä Virolainen ja ulkoministerinä Karjalainen. Hallituksen muodostivat maalaisliitto (joka 1965 muutti nimensä keskustapuolueeksi), kokoomus, RKP ja Suomen kansanpuolue. Kokoomuksesta otettiin ulkopoliittiselta arvopohjaltaan sopivia ministereiksi, minkä johdosta kokoomus hajosi sisäisesti suhteessaan Kekkoseen.
Simosen johdolla TPSL jatkoi taivaltaan ja Simonen itse sai olla ministerinä vuodet 1966-1970. 1966 vaaleissa TPSL sai 2,6 % äänistä, 1970 1,4 %, mikä ei tuonut yhtään eduskuntapaikkaa ja 1972 1,0 %. TPSL poistettiin puoluerekisteristä 2.1.1973. Sen ajan poliittisen moraalin joustoa kuvaa, että Simonen sai toimia oikeusministerinä, vaikka hänet oli valtakunnanoikeudessa tuomittu sakkoihin ns. Kätilöopiston jutussa. Sama valikoivuus on nykyäänkin vallalla. Kokoomuksen Jan Vapaavuoren nuoruusaikojen pahoinpitely- ja varkaustuomiot sekä tuomio rattijuopumuksesta 2001 eivät haitanneet hänen ministerinimityksiään vuosina 2011-2015 (IL 4.11.2017). Simosen urasta takiaispuolueen ministerinä tulee helposti mieleen Rakennusliiton varapuheenjohtaja Kyösti Suokkaan arvio sinisistä ministereitä vuokraavana henkilöstöpalveluyrityksenä (Verkkouutiset 21.8.2018).
Viihdetaiteilija Reino ”Repe” Helismaa teki omat päätelmänsä Simosen ja muiden ”kolmen vartin kommunistien”, sekä yleensäkin poliitikkojen, henkilökohtaisista urasuunnitteluista. Helismaa taisteli Jatkosodassa kraanatinheitinmiehenä Mannerheim-ristin ritarin eversti Valter Nordgrenin johtamassa JR 4:ssä. Kun Väinö Tannerin vankilasta vapautumista juhlittiin 1948, oli Helismaa esiintymässä. Maaliskuussa 1963 ”tannerilainen” Helismaa levytti riemukkaan kupletin Juhlapuhe Suomen Kansalle. Sitä kuunnellessa tulee vähäiselläkin mielikuvituksella mieleen eräs nykyinen ministeri. Helismaan luonnehdinta valtamediasta 1960-luvulla pitää edelleen paikkansa ”Kun tekee ohjelmia Yleisradioon pitää ajatella mitä kirjoittaa, muuten helposti kirjoittaa mitä ajattelee ja se ei mene sensuurista läpi” (Jukka Pennanen, Kyösti Mutkala: Reino Helismaa, jätkäpoika ja runoilija. WSOY, 1994).
Tannerin puheenjohtajuuden jälkeen SDP antautui Kekkoselle ja Neuvostoliitolle
Rafael Paasio aloitti suhteiden rakentamisen Kekkoseen hyvällä menestyksellä. Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa kansakin palkitsi Paasion linjan. SDP:n vaalivoiton tuloksena Paasio muodosti ensimmäisen ns. kansanrintamahallituksen, jossa olivat mukana SDP, keskustapuolue, SKDL ja TPSL:n Simonen (oikeusministeri). Vaikka ns. ”tannerilaiset” oikeistososialidemokraatit olivat SDP:n ääniharavia, ei heitä kelpuutettu ministereiksi. Lisäksi puolueen kampanjan pääarkkitehteihin lukeutunut puoluesihteeri Pitsinki oli tannerilainen antikommunisti. Tätä taustaa vasten voisi jopa arvioida SDP:n johdon hieman pettäneen äänestäjiään. TPSL taas oli vaaliliitossa SKDL:n kanssa ja voittikin 5 edustajapaikkaa. Ehkä siniset tämän esimerkin innoittamina etsivät vaaliliittoja? Tannerin elämä päättyi 19.4.1966. Lokakuussa 1967 Hallitus toteutti historiallisen suuren 30 % devalvaation, jota valtiovarainministeri Mauno Koivisto vastusti.
Presidentinvaaleissa 1968 SDP asettui Kekkosen taakse ja jakoi valta-asemat. Vuoden 1968 presidentinvaalien jälkeen jo aiemmin Suomen Pankin pääjohtajaksi valittu Koivisto tuli pääministeriksi. Koivisto otti hallitukseensa myös ulkopoliittisen ripittäytymisen tehneen Väinö Leskisen ja oikeistodemari Veikko Helteen. Koiviston johdolla työmarkkinajärjestöt tekivät ensimmäisen Tulopoliittisen Kokonaisratkaisun (TUPO). Se osoitti Koiviston pyrkimystä pysyä Tannerin talouslinjalla, jossa tärkeintä oli hyvätasoinen työn tuottavuuden kehitys ja sen mukainen palkkojen kehitys. Nykyisistä poliitikoista työn tuottavuuteen liittyviä tekijöitä on analysoinut Jussi Halla-aho (MTV vieraskolumni 15.6.2018). Kansantaiteilija Irwin Goodman käänsi vuonna 1977 Tannerilaisen talouslinjan ”pubikansan kielelle” Vexi Salmen sanoittamassa humpassa Voi Manu, vippaa muutama markka.
Henkisestä antautumisesta Neuvostoliitolle käy esimerkkinä SDP:n puoluekokous vuonna 1969. Tannerilainen Kaarlo Pitsinki oli syrjäytetty ja kolme puoluesihteeriehdokasta Pauli Burman, Anssi Karkinen ja Pekka J. Korvenheimo tuomittiin ennen puoluekokousta Neuvostoliiton lehdessä Komsomolskaja Pravdassa ulkopoliittisesti epäluotettaviksi. Neljäs ehdokas Kalevi Sorsa valittiin virkaan puheenjohtaja Paasion tukemana. Sorsasta tuli puheenjohtaja vuonna 1975 ja hän vei SDP:n ulkopoliittisesti vasemmalta Kekkosenkin ohi Neuvostoliiton suosioon. Lehtisen ohella asiaan paneutunut Alpo Rusi kertoo yksityiskohtaisesti SDP:n ulkopoliittisen linjan reivauksesta kirjassaan Vasemmalta Ohi (2007). Mielenkiintoinen episodi on Sorsan lomamatka Neuvostoliittoon vapun alla 1977 sekä matkaa seurannut ”rentoutunut olemus” uutena pääministerinä 15.5.1977.
Suhteessa Neuvostoliittoon Suomi valitsi rusinat pullasta. Jäsenyys Euroopan Unionissa tuo koko pullan.
Vaikka sisäpolitiikka vaikuttaa epäoikeudenmukaiselta, oli Presidentti Urho Kekkosen ulkopolitiikka taloudellinen menestys Suomelle. Kekkosen valtiovierailu Neuvostoliittoon 17-25.5.1977 lienee menestyskaaren kulminaatiopiste. Siellä allekirjoitettiin Kostamus-projektin sopimus, johon Neuvostoliitolla ei olisi ollut varaa. Kostamuksen rakentamisen Suomelle tuoma vauraus hämäsi maamme poliittisen eliitin, kulttuuriväen ja nk. älymystön uskomaan sosialismin voittoon kapitalismista. Mukkulan kirjailijatapaamisessa kesällä 1979 vieraillut ranskalainen filosofi Bernard Henry-Levi kommentoi Suomen sen aikaista ilmapiiriä termillä ”aivojen kansandemokratia”. Hän sai havainnostaan nimityksen ”neuvostovastainen” suomalaisilta kirjailijoilta.
Suomen vuonna 1995 alkanut EU-jäsenyys on vientimarkkinoiden kasvun kautta ollut taloudellisesti edullinen Suomelle. Ero Neuvostoliiton aikaan on siinä, että Neuvostoliitosta saatoimme taloudellisesti poimia rusinat pullasta. Elimme Neuvostoliiton ulkopuolella, eikä neuvostokansalaisten kokema kurjuus koskenut Suomalaisia. Euroopan Unioni on kuitenkin enemmän kuin kauppa-alue. Nyt olemme systeemin sisällä ja veronmaksajamme saavat kohdata myös sen tuomat ongelmat, muun muassa sisäisen turvallisuuden heikkenemisenä (Mikko Paatero, MTV 21.6.2018).
Lasse Lehtinen kuvaa muistelmissaan (Luotettavat Muistelmat osa II, 1997) kuinka suomalaisen lehdistön kumarrus kommunismille oli länsimaisen journalismin noloimpia lukuja. Lehtimiesten ”rauhanjunat” liikkuivat yhteisen raideleveyden ansiosta sujuvasti maiden välillä. Kaarle Nordenstreng (Tampereen yliopiston tiedotusopin professori 1971-2009) opetti kommunisti- ja kehitysmaissa ”uutta kansainvälistä tiedotusjärjestystä”, joka asettaisi hallitukset valvomaan, mitä kunkin maan lehdistö kirjoittaa. Hän toimi Neuvostoliiton ohjauksessa olleen International Organisation of Journalists -toimittajajärjestön (IOJ) puheenjohtajana vuosina 1976-1990. Onko nykyisellä valtamedian toiminnalla yhteyttä opettajaansa? Julkisen Sanan Neuvoston (JSN) puheenjohtaja Elina Grundströmin toiminnasta kertovien tietojen (SK 34/2018) perusteella voisi päätellä nykyisen valtamedian toteuttavan tuon edesmenneen IOJ:n agendaa. Sallittua on vain sopivien mielipiteiden sananvapaus.
Lähitulevaisuus näyttää mikä on sinisten poliittinen kohtalo. Jatkuuko heidän tarinansa pienenä puolueena seuraavalle vaalikaudelle ja hiipuu hiljalleen poliittiselta kartalta, kuten TPSL:n tarina aikanaan vai tyssääkö matka jo ensimmäisiin vaaleihin? Saavatko sinisiin loikanneet kansanedustajat veronmaksajien kustantamat hillotolpat vastikkeena hajotustyöstään kuten TPSL:n johtomiehet? Ehkä tarinan opetus on se, että poliittinen kulttuurimme ei ole juurikaan muuttunut niistä ajoista, kun elimme Neuvostoliiton painostuksen alla.
Matti Hukari
4.10.2018
Lasse Lehtinen: Väinö Tanner – itsenäisen Suomen mies, Otava 2017.