Kaverikapitalismia

Kirjoitus on julkaistu alunperin Suomen Perustan teoksessa Veroja, velkaa ja kaverikapitalismia – näkökulmia Suomen talouden ongelmista ja mahdollisuuksista.

Matias Turkkila:

Luulitko asuvasi markkinatalousmaassa? – Poliittisen päätöksenteon ongelmat, piilokorruptio ja kaverikapitalismi Suomessa

1.    JOHDANTO

Kaverikapitalismi, suuryritysmyönteisyys, pro business, piilokorruptiivinen järjestelmä, korporativismi, kleptokratia – rumalla lapsella on monta nimeä.

Tämä kirjoitus käsittelee poliittista päätöksentekoa, piilokorruptiota, kaverikapitalismia ja näiden vaikutuksia maamme talouteen.

Olen koonnut tähän tekstiin joitain ajatuksia siitä, miten suomalainen poliittinen järjestelmä toimii ja minkälaisia vinoumia siinä on. Yritän esimerkkien avulla tuoda lukijalle lähemmäs sitä ajattelumaailmaa, joka maamme poliittisissa piireissä ikävä kyllä vallitsee ja ravistella ajatuksia sen suhteen, miten vallanpitäjät asioita kansalaisille myyvät.

Tekstissä käydään läpi kaverikapitalistisen järjestelmän mekanismeja. Näitä ovat muun muassa regulaatiomassa, tunteisiin vetoaminen, poliittiset virkanimitykset, varallisuusrakenteiden luominen, valvojan nimittäminen sekä lakien kaksoisfunktio.

Kirjoitus on jatkoa Suomen Perustan julkaiseman Me – ajatuksia perussuomalaisuudesta[1] -kirjan kaverikapitalismia koskeneelle osiolle.

1.1  Suuri hiljaisuus

“Mielestäni meillä on vähän se perinne, että julkisuudessa ei kauheasti
käsitellä ikäviä asioita. Ehkä tähän liittyi Sipilä-keissikin. Sen tuominen julki
ja siitä keskusteleminen oli todella vaikeaa”.

“Onko niin, että sidonnaisuuksia ei seurata Suomessa samalla
tavalla kuin muualla Länsi-Euroopassa?”

Nämä sitaatit eivät ole peräisin Suomi24-keskustelupalstalta vaan Transparency Internationalin Suomen edustajan Jaakko Korhonen haastattelusta[2]. Hän kommentoi Suomen putoamista maailman maiden korruptoituneisuutta mittaavalla listalla. Transparency International oli arvioinut julkaistussa raportissaan Suomen olevan Länsi-Euroopan vuoden 2017 huolestuttavimpia tapauksia.

Samassa yhteydessä haastatellun viestinnän professori Anu Kantolan mukaan “Suomi on aina mainostanut itseään erittäin korruptiosta puhtaana maana. Saattaa tulla sitten vähän yllätyksenä, että täälläkin voi olla jotain epäselvyyttä. Suomessa saattaa olla vääränlaista vaikenemisen perinnettä”.

Sotku on vuosien saatossa kasvanut massiiviseksi. Lähti sitä purkamaan mistä kulmasta hyvänsä, näppeihin liimautuu epäjohdonmukaisten toimintatapojen verkko, jolla ei ole alkua eikä loppua.

Yksittäiset kansanedustajat ovat riippuvaisia mediasta, ja joutuvat usein tekemään sirkustemppuja sitä miellyttääkseen. Media, jonka pitäisi valvoa vallankäyttäjiä, on itse siirtynyt näiden rinnalle poliittisen vallan käyttäjäksi. Media on toisaalta riippuvainen taloudellisista toimijoista ja osa siitä toimii suurpääoman edusmiehenä. Markkinavoimien puristuksissa journalistisille ihanteille jää entistä vähemmän tilaa. Taloudellisten toimijoiden ja lainsäätäjien intressit ovat vyyhdittyneet pahasti yhteen. Hatut menevät sekaisin, ja politiikan pyöröovi-ilmiö toimii ylikierroksilla.

1.2  Piilokorruptio Suomessa

”Kansalaisten vähättelyä, asiantuntija-aseman liiallista korostamista, käsiteltävien asioiden viivyttelyä, siirtelyä, salaamista ja piilottelua, jääviysongelmia, puutteita kilpailutuksessa.” Tällaista listaa hahmotteli piilokorruptiota tutkinut Vaasan yliopiston emeritusprofessori Ari Salminen. Hän on tutkinut kollegansa, tutkimusjohtaja Olli-Pekka Viinamäen kanssa suomalaisen korruption muotoja.[3] He esittivät arvionaan, että täkäläinen korruptio ”piiloutuu verkostoihin ja yhteiskunnan rakenteisiin ja ilmenee esimerkiksi salailuna, sukulaisten suosintana ja epäterveenä vastavuoroisuutena”.

Toinen piilokorruption muoto on epäterveet verkostot ja kollegoiden suosinta eli niin sanotut hyväveli-verkostot. ”Eturistiriitoja, esteellisyyttä, ulospelaamista, kartelleja, suosikkijärjestelmiä”, Salminen kuvailee. Lisäksi piilokorruptiota esiintyy tutkimukseen vastanneiden kansalaisten mukaan ”lähipiirille annettuina kohtuuttomina etuina ja poliittisissa nimityksissä”. Korruptiivisuutta nähdään myös hyvän hallinnon loukkauksissa eli salaamisissa, ongelmien peittelyssä, viivyttelyssä ja huonojen johtamiskäytäntöjen soveltamisessa.

Salmiselle ja Viinamäelle kiitokset selvitystyöstä.

Piilokorruptiota on valitettavasti pirullisen vaikea havaita. Toimet harvoin rikkovat suoraan lakeja. Tästä johtuen myös sen torjuminen on erittäin vaikeaa. Toisaalta on tiedossa, mitkä toimialat ovat tyypillisimmin piilokorruption riivaamia.

OECD:n 2014 raportissa[4] analysoitiin 427 maailmalla tapahtunutta korruptiotapausta. Ne keskittyvät hyvin harvoille sektoreille. Kaikkein korruptoituneimpia teollisuudenhaaroja ovat kaivosteollisuus (19% tapauksista), rakennusala (15%), kuljetus (15%) ja IT-ala (10%).

Teen tässä tekstissä myös valistuneen arvauksen: epämääräistä toimintaa tapahtuu todennäköisimmin siellä, missä a) toiminta on verhottu mahdollisimman suuren monimutkaisuuden ja epämääräisyyden verhoon, b) toimijat voivat vedota liikesalaisuuksiin tai muunlaisen salassapidon välttämättömyyteen, c) liikuteltavaa varallisuutta on runsaasti, d) varallisuus on kasvotonta, e) valvonta on heikkoa tai olematonta f) sekä siellä, missä syystä tai toisesta rakennettuja mekanismeja ei muka olisi mahdollista purkaa.

Edelleen väitän tässä kirjoituksessa, että kansalaisten varojen rohmuamiseen pyritään joko vetoamalla näiden hyvään tahtoon tai luomalla niin sanottuja regulaatiomarkkinoita – tällä tarkoitetaan säätelyä, jonka tarkoitus on pelata yksien toimijoiden pussiin ja karkottaa toiset pelaajat pois markkinoilta.

Todetaan sekin, että Suomessa vallitseva korruptio eroaa olennaisesti muiden maiden käytännöistä. Monissa kolmannen maailman maissa korruptio on suoraa ja raakaa ja siinä varastetaan miljardeja suoraan valtiolta. Tällaista löytyy esimerkiksi Venäjältä, Ukrainasta, Kiinasta – ja etenkin Aasiasta, Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Tällaisissa maissa oikeuslaitos ei toimi, se on lahjottavissa ja korruptoitunut.

Suomea rampauttava korruptio on hienovaraisempaa. Se kätkeytyy rakenteisiin ja toimii lähes aina sinänsä laillisin keinoin. Lopputulos ei kuitenkaan juuri poikkea siitä, mitä kolmannen maailman oligarkioissa nähdään – suurten kansanjoukkojen varallisuus kasaantuu harvojen, poliittiseen järjestelmään vahvasti kytkeytyneiden suuryhtiöiden omistajien käsiin.

1.3  Julkisten hankintojen valtava volyymi

Suomi on pärjännyt kohtuullisesti vapaan kaupan ja yrittäjyyden toimintaedellytyksiä mittaavassa Economic Freedom Indexissä[5], maamme löytyi 2018 mittauksessa sijalta 26. Ykköspaikan nappaa Hong Kong, seuraavana tulevat Singapore, Uusi Seelanti, Sveitsi, Australia ja Irlanti. Tulosraportin mukaan Suomi kuuluisi top10-maiden joukkoon, elleivät julkisen sektorin kulutusmenot olisi ”äärimmäisen korkeita”. Takkiin tulee myös korkeasta verorasituksesta ja työmarkkinoiden vapaudesta.

Pintapuolisesti näyttäisi siltä, että yrittäjyydellä on maassamme hyvät toimintaedellytykset. Yrityksen voi perustaa nopeasti ja työvoiman palkkaaminen on mutkatonta. Ikävän usein käy kuitenkin niin, että laajentumishaluinen yritys törmää näkymättömään seinään, jonka yli ei pääse. Kilpailutuksissa jää luu käteen, tuottoisat urakat menevät muualle, kasvu tyrehtyy.

Kun suurtoimijat jyräävät, pienemmille ei jää enää tilaa.

Suomessa tehdään julkisia hankintoja vuosittain noin 35 miljardilla euron arvosta, pääkaupunkiseudun hankinnat ovat 8 miljardia. Pääkaupunkiseudun Yrittäjät tiedotti hiljattain, etteivät sen kyselyyn vastanneet luota julkisten hankintojen tasapuolisuuteen^. Yrittäjät epäilevät ”hyväveli-verkostojen” ohjaavan, miten ja mistä hankintoja tehdään.

”Yrittäjät uskovat, että palvelun tai tuotteen pienhankinnat tehdään pääkaupunkiseudun kaupungeissa siten, että ne tilataan kilpailuttamatta suoraan ennakkoon valituilta, rajatulta määrältä toimittajia”, totesi Pääkaupunkiseudun Yrittäjien toimitusjohtaja Erkki Pärssinen.

Yrittäjäyhdistys täsmensi tutkimustuloksia: ”Yritykset pitävät kilpailutettuja kokonaisuuksia liian suurina ja kelpoisuusehtojen vähimmäisvaatimuksia liian korkeina. Isojen hankintayksiköiden käsitys on perinteisesti ollut, että isot hankinnat vaativat isoja toimittajia. Suomalaisista yrityksistä kuitenkin 99 prosenttia on mikro- ja pienyrityksiä eli alle 50 henkeä työllistäviä yrityksiä.”

Terveessä markkinataloudessa toimisi rinta rinnan suuria, keskisuuria, pieniä sekä mikroyrityksiä. Suomessa keskikasti puuttuu. Asian ei tarvitsisi olla näin, mutta tehdyillä poliittisilla päätöksillä on hintansa. Kun suuria suosii, suuria saa.

Kolmikanta on suosinut suuria yrityksiä. Suomen Yrittäjät on suljettu päätöksenteon ulkopuolelle. Tämä on outoa.

1.4  Eliitin oikopolku – sisäpiiritieto

Anders Blomin tuore väitöskirja[6] avaa hätkähdyttävällä tavalla Suomen kaverikapitalistisia pohjavirtauksia. Väitöskirjassa kerrotaan, että taloudellinen eliitti on hankkinut itselleen aseman, josta se pystyy talouden ja politiikan sisäpiiritietoa hyväksi käyttämällä kykenee lobbaamaan lakeja mieleisekseen ja hallitsemaan Suomea.

Kokoomustaustainen Anders Blom on toiminut Perheyritysten liitossa toimitusjohtajana vuosina 2003-2010.

Blomin tutkimus väittää, että korporaatiot hallitsevat Suomessa sisäpiirin poliittista vaikuttamista. Tutkimus asettaa suomalaisen, aiemmin vähäisenä pidetyn, korruptiivisuuden aikaisempaa kriittisempään valoon.

Blomin mukaan lobbareita työkaluinaan käyttävillä kaverikapitalisteilla on käytössään yritysten, järjestöjen ja valtiovallan sisäpiiritietoa enemmän kuin lainsäätäjillä.

Tutkimustulosten valossa korporaatiot hallitsevat Suomessa sisäpiirin poliittista vaikuttamista eli suoria suhteita päätöksentekijöihin. Mutta korporaatioilla on myös epäsuorassa vaikuttamisessa johtava rooli.

Suomalaiseen korporativismiin liittyy ajattelutapa, että sisäpiirin poliittiset suhteet eli työmarkkinasuhteet ovat osa päätöksentekojärjestelmää, eivät lobbausta. Suomalainen käsitys lobbaamisesta on perustunut ajatukseen, että se olisi vain toimintaa, jolla pyritään korporaatioiden ulkopuolelta vaikuttamaan poliittiseen päätöksentekoon.

Korporativismin tausta

Korporatiivinen järjestelmä kehittyi sodanjälkeisen Suomen yhteiskuntapolitiikan suureksi konsensuslinjaksi, jonka taakse kaikki ryhmittyivät Moskovasta ohjeita saaneita kommunisteja lukuun ottamatta, Blom pohjustaa väitöskirjassaan. Tärkeimpien poliittisten ja taloudellisten toimijoiden kesken vallinnut korporatiivinen tahtotila loi pohjan EU-integraatioon, jossa korporatiivinen puhevalta entisestään vahvistui. Euroon liittyminen merkitsi signaalia Euroopalle – Suomen poliittinen johto haluaa kuulua EU:n ytimeen.

Media lojaali eliitille ja politiikan sisäpiirille

Eliittien ja politiikan sisäpiiri on Blomin mukaan korporatiivinen systeemi, jolla on ollut merkittävä tiedollinen ylivoima ja etulyöntiasema poliittisten päätösten valmistelussa.

Blomin tutkimuksen tärkeimpänä yksittäisenä kysymyksenä oli tutkia, miten taloudelliset eturyhmät vaikuttavat politiikan sisäpiirissä. Hän katsoo, että taloudellisen eliitin vahva rooli ja organisoitu toiminta poliittisessa päätöksenteossa kasvoi kyvyksi hallita samanaikaisesti talouden ja politiikan sisäpiiritietoa.

Liike-elämä on vaikuttanut päätöksentekoon suorasti ja epäsuorasti. Jälkimmäisellä tarkoitetaan yleiseen mielipiteeseen vaikuttamista ruohonjuuritasolla.

Blom toteaa myös, että suomalainen media on ollut aina 2000-luvulle saakka lojaali sisäpiirille.

EU- ja EMU-jäsenyydet

Länsi-integraatio oli Blomin mukaan pitkäaikainen liike-elämän tavoite, johon valmistauduttiin jo 1960-luvulta alkaen. Liike-elämä teki 1990-luvun talouslaman myötä arvion, että se on valmis maksamaan melkein kuinka korkean hinnan hyvänsä siitä, että Suomi liittyy sisämarkkinoihin ja rahaliittoon.

Blom katsoo, että jäsenyysprosessia ei ole analysoitu jälkikäteen läpinäkyvyyden kannalta. Hän toteaa myös, että niin EU- kuin eurojäsenyysprosessit käytiin eliittien johdolla, valikoituneiden asiantuntijoiden tuella. Työmarkkinajärjestöjen ja valtiovallan työryhmätyöskentelystä tuli EU-jäsenyyden valmistelun ja EU-korporatismin sisäpiirien toimintatapa.

Hän huomauttaa, että akateemisessa tutkimuksessa työmarkkinoiden ja hallituksen muodostamaa korporatiivista symbioosia ei ole pidetty lobbaamisena. Hänen mukaansa korruptiivisuuden näkökulma on ehtinyt Suomessa tutkimukseen ennen kuin vasta 2000-luvulla.

Mitä ei tutkita, ei myöskään löydetä.

Korporativismi otti vallan Suomessa

Yhteenvetona tutkimuksen tuloksista väitetään, että taloudellinen eliitti otti vähitellen korporatiivisen kolmikantaisen rakenteen tuottaman sisäpiiritiedon avulla vallan poliittisessa päätöksenteossa.

Kaikkea valtaa korporaatiot eivät kahmineet, mutta ne onnistuivat vähitellen rakentamaan korporatiivisen valmisteluprosessin. Sen avulla liike-elämä pystyi säätelemään erilaisten yhteiskunnallisten toimijoiden tapaa arvioida omia tavoitteitaan. Tämä puolestaan perustui siihen, että liike-elämä pystyi vaikuttamaan poliittisiin instituutioihin ja pystyi luomaan uusia taloudellisia instituutioita intressiensä edistämiseksi.

Liike-elämä otti lopulta Suomen poliittisessa päätöksenteossa niin vahvan aseman, että se pääsi ainakin talouspolitiikassa ja useimmilla politiikkasektoreilla luomaan, muuttamaan ja valvomaan omien etujensa säätelyä.

Ennen EU-jäsenyyttä liike-elämä pystyi säätelemään hintoja ja palkkoja sekä muita kustannuksia sekä alentamaan devalvaatioilla kotimaista kustannustasoa ulkomaisiin kilpailijoihin nähden. EU-jäsenyyden alusta lukien liike-elämä oli johdattamassa Suomea EU-korporativismiin, jossa työmarkkinapolitiikka ja finanssipolitiikka ovat tärkeimmät ja ainoat talouspolitiikan kotimaiset säätelykeinot.

Blomin työ on merkittävä lisä keskusteluun suomalaisesta korporativismista, rakenteellisesta korruptiosta ja kaverikapitalismista.

1.5  Mikä markkinatalous?

Suomessa keskeiset porvaripuolueet ovat perinteisesti väittäneet kannattavansa vapaata markkinataloutta, vaikka ne ovat vuosikymmenten ajan rakentaneet kaverikapitalismin verkkoa. Kaverikapitalismi ilmenee ennen kaikkea puolueita ideologisesti lähellä olevien yritysten, puolueen perinteisten kannattajien ja vaalirahoittajien bisnesten suojeluna kilpailulta.

Kaverikapitalismissa päätöksenteon keskiössä ovat kaveruus ja yhtenevät intressit. Suomi ei ole vielä koskaan ollut likimainkaan täydellinen markkinatalousmaa, kuten eivät monet muutkaan valtiot. Suomessa on paljon kilpailua rajoittavaa sääntelyä, jota on perusteltu suomalaisille yhteiskunnan haluna suojella kansalaisia. Mutta perustelut ovat teennäisiä. Kaverikapitalismin myötä kansa on jaettu kahtia, kaverikapitalismista hyötyjiin ja sen maksumiehiin.

Kaverikapitalismi (engl: crony capitalism) ei ole tietenkään ole ainoastaan Suomea riivaava ongelma. Siitä on kirjoitettu maailmalla paljon, ja aihetta sivutaan toisinaan myös täkäläisessä kirjallisuudessa. Englanninkielisessä kirjallisuudessa tervettä markkinataloutta kuvataan termillä ”pro market”. Epäterveiden business-intressien edistämistä kutsutaan termillä ”pro business”. Synonyymi tälle on ”suuryritysmyönteisyys”.

Tutustutaan seuraavaksi siihen, mitä Jyväskylän taloustieteen professorina toimiva Mika Maliranta on aiheesta kirjoittanut.

1.6  Valtiomonopolistinen kapitalismi

Jyväskylän taloustieteen professorina toimivan Mika Malirannan Markkinatalouden pro–teesit -julkaisussa[7] on tunnistettu sellaisten puheenvuorojen sävy, joilla kilpailunrajoittamista usein perustellaan: ”Jatkuvasti kuulemme perusteluja, miksi juuri se ja se yritystuki ovat välttämättömiä, sillä ja sillä toimialalla on kohtuuttoman raivokas kilpailu – tai kilpailu ei sovi toimialalle – tai heillä ja heillä on erityisiä perusteita päästä julkisen vallan erityiseen suojelukseen.”

Malirannan näkemyksen mukaan markkina-, liike-elämä- ja valtio-ohjausmyönteisyys ovat ajattelumalleja, jotka eivät asetu janalle vaan muodostavat oheisen kuvan tapaisen kehän.

Kun ote markkinamyönteisestä ajattelusta löyhtyy, vajotaan Malirannan mukaan joko valtio-ohjausmyönteiseen tai liike-elämämyönteiseen ajatteluun. Malirannan mukaan kaikkein traagisimmissa tilanteissa ollaan kuvan alalaidassa – kohdassa, jossa valtio-ohjausmyönteisyys kohtaa liike-elämämyönteisyyden. Maliranta kutsuu tätä valtiomonopolistiseksi kapitalismiksi. Tällöin kansantalous toimii vahvan valtiovallan ja liikeyritysten välillä tehtyjen sopimusten varassa. ”Yritysten kannattavuus on mainio. Sen takaa sekä kilpailun puute että tarvittaessa valtion aktiivinen tuki. Silti investoinnit ovat liian vähäisiä ja ennen kaikkea tehottomia”, Maliranta kuvailee.

1.7  Ongelmallinen suuryritysmyönteisyys

Markkinamyönteisyys (pro market) ja suuryritysmyönteisyys (pro business tai liike-elämämyönteisyys) poikkeavat perustuvanlaatuisesti lähtökohdiltaan. Suuryritysmyönteisyys tarkoittaa yksinkertaistaen sitä, että hallituksen tulisi politiikan käytettävissä olevin keinoin suosia tiettyjä yrityksiä ja toimialoja.

Markkinamyönteisyys puolestaan tarkoittaa, että hallituksen olisi yksinkertaisesti pyrittävä takaamaan kaikille toimijoille markkinoilla yhdenvertaiset kilpailuedellytykset. Realiteetti toki on, että täysin puhdasta markkinatalousmaata ei olemassakaan. Missä on järjestäytyneitä yhteiskuntia, on aina myös jonkinasteista sääntelyä.

Yritystukien karsimista on yrittänyt jo ainakin viisi hallitusta. Yksikään näistä ei ole onnistunut. Intuitiivisesti tuntuu oudolta, että valtio tukee erittäin kannattavia yrityksiä. Mutta kaverikapitalistisista lähtökohdista asiassa ei ole mitään kummallista. Valtion nimenomaan halutaan tukevan ”sopivia” toimialoja ja tukevan avokätisesti näillä alueilla toimivia oman intressipiirin yrityksiä.

Moraalisten ongelmien lisäksi liike-elämämyönteisyys on monin muinkin tavoin ongelmallista. Se vahingoittaa markkinamyönteisyyden mainetta, joka puolestaan on ihmisen tiedossa olevista taloudellisista järjestelyistä tuottavin. Tämä johtaa yhteiskunnallisesti huonoon kierteeseen, koska jos virheellisesti oletetaan markkinamyönteisyyden olevan syynä ongelmiimme, esitetään ratkaisuksi herkästi sääntelyn lisäämistä. Sääntelyn lisääminen yleensä puolestaan antaa entistä enemmän mahdollisuuksia suosikkihankkeille ja korruptiolle – eli suuryritysmyönteisyyden edistäminen. Lopputulos on tehoton, vajaateholla toimiva talous.

Sääntelyn lisäämisestä aiheutuvan tehottomuuden maksumiehet löytyvät yleensä keskiluokasta ja sen alapuolella olevilta tuloportailta.

2.    Mihin suomalaisten rahat kuluvat?

Seuraavaksi luodaan katsaus siihen, mihin kohteisiin suomalaiset rahojaan käyttävät.

2.1  Oma koti kullan kallis

Tilastokeskuksen 2018 maaliskuussa julkaiseman tilaston mukaan puolet pienituloisimpien suomalaisten menoista puolet kuluu asumiseen ja ruokaan. Kuten oheisesta kuvasta[8] voidaan todeta, asumismenojen osuus pienituloisten kulutusmenoista on kasvanut kolmessakymmenessä vuodessa voimakkaasti. Myös liikkuminen on kallistunut. Kun välttämättömät asiat maksavat aiempaa enemmän, on jostain pakko säästää. Pienituloiset ovat tinkineet eniten elintarvikkeista, vaatteista ja jalkineista, kodin kalusteista ja koneista sekä kulttuurista ja vapaa-ajasta.

Asumisen hinnan nousua selittää merkittävästi erilaisen sääntelyn seurannaisena tapahtunut vuokrien voimakas nousu.

Rakentamisen kustannusten jatkuvaa nousua voisi perustella helpommin, jos asumisen laatu olisi huippuluokkaa. Näin ei valitettavasti ole. Suomalainen rakennuskulttuuri kompuroi vuosikymmenestä toiseen.

Asbestieristeistä vuotaviin tasakattorakenteisiin, koneellisella ilmastoinnilla tekohengitettäviin ilmatiitiiviisiin pullotaloihin. Liian ohut seinärakenne, kipsilevy kylppäriin, mies Eestistä tekemään. Märkä katto, märät seinät, märka lattia, ja päälle muovimatto – mikä voisi mennä vikaan? Ennen suomalaiset opettelivat tunnistamaan ruokasieniä metsässä, nykyään harjaannutaan tunnistamaan homesienilajikkeita oman kodin kellarista. Ekoa?

Mutta eipä siinä. Vuorollaan ovat olleet homeessa VTT, Otaniemen rakennustekniikan osasto, Energia-asioiden ylin valvoja, kauppa- ja teollisuusministeriö sekä kaiken kukkuraksi maan ylin rakennusvalvoja Ympäristöministeriö.

Vuosikymmenet tehtiin valesokkeleita. Kunnes ne vihdoin ja viimein ymmärretään kosteutta aiheuttaviksi riskirakenteiksi. Onko kyse rakennusvirheestä, jos rakentaa viranomaisten pakottamien ohjeiden perusteella?

Asuinpaikan valinnalla on keskeinen merkitys sille, asuuko ylipäätään alueella, jonka vaikutuspiirissä on työpaikkoja.  Hieman yksinkertaistaen voidaan todeta, että asuinpaikkavalinta määrittelee sen, onko asukkaalla mahdollisuutta käydä töissä vai ei.2.2  Missä asuisi?

Asukkaiden sijaintivalinnat määräävät liikkuvuuden, joka on yritysten ja muiden työpaikkojen ohella kaupunkialueiden syntymisen, kehityksen ja kasvun keskeinen tekijä.  Asukkaat ovat tärkein tuotannontekijä, työvoima ja henkinen pääoma.  Sen lisäksi asukkaat ovat kuluttajia, palvelujen käyttäjiä ja veronmaksajia.

Asumistukien saajia on valtavasti. Lähes 400 000 ruokakuntaa saa tukea. Kelan maksamat asumistukien kokonaismäärä on kasvanut 2000-2017 jopa 135 prosenttia. Noin 860 000 ihmistä asuu Kelan tukea saaneissa kotitalouksissa. Asuminen on Suomessa aivan liian kallista.

Suomessa on aiemmin ollut saatavilla edullista energiaa ja sähköä. Pitkien etäisyyksien ja kylmän talven maassa tämä onkin ollut välttämätöntä. EU:n myötä Suomeen on kohdistunut lisäkustannuksia. Energian hintakehityksestä enemmän tämän kirjan veropolitiikkaa koskevassa luvussa.

Autojen hinnat ovat puolestaan ylikorkean autoverotuksen takia olleet perinteisesti pilvissä. Viime aikoina poliittiseen ilmapiiriin on muodostunut vahva yksityisautoilun vastainen ilmapiiri. Tämä on erikoista tilanteessa, jossa pitkälle yli 80 prosenttia valtakunnassa ajetuista kilometreistä taivalletaan henkilöautolla.

Tilalle tyrkytetään kevyttä liikennettä.

Tieverkkojen rappeutuminen on jatkunut jo pitkään. Korjausvaje lähentelee jo kolmea miljardia euroa. Tämä on erittäin kummallista, koska julkiset menot per BKT ovat EU:n korkeimpia, noin 58 prosenttia. Miten on mahdollista, ettei rahaa riitä teiden kunnossapitoon?

2.3  Miksi ruoka on niin kallista?

Taloustoimittaja Seppo Konttinen perehtyi suomalaiseen ruokabisnekseen ja kirjoitti aiheesta kirjan nimeltä Suomalainen ruokalasku (Siltala 2011). Hän kävi kirjaa varten läpi tuhansia sivuja tutkimuksia, raportteja, vuosikertomuksia ja historiikkeja 1950-luvun lopulta alkaen.

Konttinen tunnisti kaksikymmentä syytä korkealle ruoan hinnalle. Tässä eräitä poimintoja[9]:

• Kilpailua ei ole. Kauppa on keskittynyt kahden toimijan – S-ryhmän ja Keskon – käsiin. Teollisuus on niin ikään keskittynyt kullakin ruoka- ja juomatuotannon alalla vain parin suuren toimijan käsiin. Ainoastaan kala- ja kalatuotemarkkinoilla ei ole kellään yli 20 prosentin markkinaosuutta.
• Kaksi suurta keskusliikettä tuntevat toisensa hyvin. Siksi niiden ostoehdotkin ovat yllättävän samanlaiset.
• Alko ja nykyään jopa kunnalliset palvelut pakottavat kansalaiset asioimaan uusissa suurissa liikekeskuksissa.
• Joku on aina jonkun asialla. Asiantuntijat ovat tässä maassa aina samoja. Pienet piirit pyörivät ja poliitikot siunaavat tämän kaiken.
• Myös maataloustuottajat itse ovat elintarvikeyritysten omistajia. Konttisen mukaan keskittynyt ruokaketju peittoaa kuluttajien edut 3-0.

Kuvaava esimerkki kaverikapitalismista on kauppojen aukioloaika. Aukioloaikojen vapauttamista jahkailtiin ensin vuosikausia. Kun aukioloajat vihdoin sitten vapautettiin, aukioloaikojen vapauttaminen ei tapahtunut täysin markkinataloushengessä. Aukio-olojen vapauttamisen yhtenä tavoitteena oli talouselämän piristäminen. Tässä onnistuttiin.  Suuret kaupan alan toimijat ja niiden suuret yksiköt hyötyivät eniten ja pienet alan toimijat ja niiden pienet yksiköt, erityisesti niin sanotut kivijalkamyymälät, kärsivät eniten.

Kaupan liiton selvitys kuittaa suurten suosimisen korrektein sanakääntein, että ”pienet yksiköt ovat menettäneet myyntiään”.  Kaupan alalle palkattiin lisää 2 500 työntekijää, mutta samanaikaisesti pienistä liikkeistä, kivijalkakaupoista, kioskeista ja shopeista hävisi vuodessa näin 2 000 yrittäjän työ. Kaverikapitalismi toimi. Suurilla oli paljon kavereita päätöksenteossa mukana.

Voitto se silti oli kaupan kahdelle suurelle. S- ja K-ryhmä junailivat uudistuksen ja talloivat samalla pienyritteliäisyyttä alleen.

2.3.1        TAPAUS LIDL

Mukanaolo EU:ssa ei ole pelkästään haitallista. Saksalainen elintarvikejätti Lidl uskaltautui euro-Suomeen, jossa elintarvikkeiden myynti on pitkään ollut äärimmäisen keskittynyttä.  Vähemmän yllättäen Lidl onkin saanut kärsiä viranomaissääntelystä. ”Suomessa vauhdilla kasvava saksalaisketju Lidl voisi kasvaa vieläkin nopeammin ilman ’keinotekoista’ sääntelyä”, kertoi ruokakauppaketjun toimitusjohtaja Lauri Sipponen Kauppalehden haastattelussa maahantulon alkutaipaleella.

Sipponen moitti toisessa haastattelussa[10] viranomaisten ylisuurta harkintavaltaa. ”Ei virkamies saisi päättää, onko kaupalle sopiva koko 1 900 vai 2 300 neliömetriä. Virkamies ei myöskään saisi estää rakentamasta isompia sosiaalitiloja tontin rakennusoikeuden riittäessä.”

Sipposelta ei löytynyt[11] myöskään ymmärrystä sille, miksi Maankäyttö- ja rakennuslaki mahdollistaa päivittäistavarakaupan kiellon. Hän huomauttaa myös, että kaupalliseen käyttöön kaavoitetuilla tonteilla voidaan ohjata hyvinkin tarkasti sitä, minkälaista kauppaa tontilla saa käydä. Tontille voidaan sallia käytävän kauppaa, muttei välttämättä päivittäistavarakauppaa. ”Tällöin viranomainen voi estää sen, että olemassa olevan päivittäistavarakaupan naapuriin tulisi toinen päivittäistavarakauppa. Mielestäni tällainen ei voi olla viranomaisohjauksen asia”, Sipponen sanoo.

Päivittäistavarakauppa ry:n mukaan[12] kaupan alaa koskeva sääntely on Suomessa OECD-maiden tiukinta. Tämä haittaa sekä kilpailua että kotimarkkinoiden kehitystä. Myös Euroopan komissio on kehottanut Suomea uudistamaan vähittäiskaupan sääntelyä ja poistamaan rajoituksia. Asiaan saatiin viimein hieman helpotusta, kun 2017 astuivat voimaan lakimuutokset, jolla lievennettiin kaavoituksen ja rakentamisen byrokratiaa.

Sääntely on tiukkaa, ja viranomaisilla liikaa harkintavaltaa. Miten tämä liittyy kaverikapitalismiin?

Pohditaan hetken verran Suomen kuntarakennetta. 311 kuntaa, ja mitä pohjoisemmas mennään, sen todennäköisemmin Keskustapuolue on dominoinut monien kuntien hallintoa jo vuosikymmeniä. Minkälaisia kaavoituksesta vastaavia virkamiehiä näiden kuntien palveluksessa toimii? Sellaisiako, jotka ovat jatkuvasti tukkanuottasilla kunnanjohtajien, kunnanvaltuuston, kunnanhallituksen ja kiinteistölautakunnan kanssa? Siis niiden samojen, jotka ovat kyseisen virkamiehen palkanneet. Vai onko todennäköisempää, että maankäyttöä valvova viranomainen tulee ensinnäkin palkatuksi ja pääsee etenemään urallaan, jos hänellä on edes auttava kyky ymmärtää niin sanottuja yleisiä poliittisia syitä. Pahimmillaan koko ketju yksittäisestä viranomaisesta aina kaupunginjohtajaan saakka kuuluu samaan viiteryhmään.

Hyvä liikepaikka päivittäistavarakaupalle on lupa painaa rahaa. Huono paikka ei ole. Poliittinen päätös siitä, minkä kauppakeskuksen kylkeen nousee Alko, tarkoittaa käytännössä valtavansuuruisen shekin siirtämistä yhdelle kauppakeskusyrittäjälle.

Vaikka Lidlin Suomeen tuloa yritettiin rampauttaa ylisäätelyllä ja virkamiesten mielivallalla, se onnistui kaikesta huolimatta rakentamaan myymäläverkoston, joka tarjoaa huomattavasti kilpailijoitaan edullisempaa ruokaa suomalaisille kuluttajille. Kilpailijat vastasivat halpuutuskampanjoilla. Olihan sekin eräs tapa kertoa, että äärimmäisen keskittynyt elintarvikeala on laskuttanut suomalaisten ruokakasseista valtavaa ylihintaa vuosikausien ajan.

2.3.2        Kaupan ala altis kaksoisrooleille

Trancparency International -järjestön mukaan korruptiolle alttiita alueita ovat myös pienet piirit ja organisaatiot, joissa on totuttu toimimaan julkisen kontrollin ulkopuolella ja joissa on tarjolla merkittäviä taloudellisia etuja.

”Hyvä veli -verkostot ovat suljettuja järjestelmiä, jotka pyrkivät salailemaan päätöksiään ja jakavat yhteistä etua vain omille jäsenilleen. Lojaalius perustuu vastavuoroisuuteen, kiitollisuudenvelkaan ja suosintaan”, kuvaili suomalaisen korruption muotoja tutkinut professori Ari Salminen kuvaili Ylellä 2012.[13]

Hyvä veli -verkostoja on kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla. Esimerkkinä tästä Arvola mainitsee kaksoisroolit, joissa samat henkilöt ovat esim. kunnanhallituksen tai -valtuuston jäseniä sekä lisäksi kaupan alan tai teollisuuden alan yhtiön hallintoelimissä. Kun sitten kunnissa päätetään kaavoituksesta, rakentamisesta tai julkisista hankinnoista syntyy eturistiriitoja, koska samat henkilöt ovat päätöstilanteissa sekä valmistelemassa, ratkaisemassa että toimeenpanemassa eli saamassa hyötyjä.

3.    Kotimaiset monopolit

Perehdytään seuraavaksi muutamaan suomalaisen ”markkinatalousmallin” kummajaiseen ja avataan samalla kaverikapitalistisen kulttuurin toimintamalleja. Asia avautunee helpoimmin konkreettisilla esimerkeillä.

Pohditaan ihan otsikkotasolla muutamaa kaikkien tuntemaa suomalaista monopoli-instituutiota, ja asetetaan kunkin kohdalla kysymys taikka kaksi.

ALKO & ALTIA

Alkon toimitusjohtaja kertoo[14], ettei yhtiö pyri maksimoimaan alkoholin myyntiä, sillä se olisi vastoin toimintaperiaatteita. Alkon tehtävänä on vastuullinen alkoholin myynti. Toisaalta juomia Alkolle valmistava, valtion niin ikään omistama Altia Oyj maksaa omalle toimitusjohtajalleen 70 prosentin bonuksen siitä hyvästä, että tämä on onnistunut kääntämään yhtiön tuloksen voitolliseksi. Yhtiö on kohentanut[15] kannattavuuttaan karsimalla tuotantoaan ja tuotevalikoimaansa ja keskittymällä tunnetuimpiin merkkeihinsä kuten Koskenkorvaan. Miksi valtio maksaa hulppeita kannustinpalkkioita siitä, että viinan myyntiä edistetään, mutta toisaalta kiven kovaan vakuutellaan, että viinanmyynnin ylin mantra on vastuullisuus, jossa ei ole tarkoitusta maksimoida myyntimääriä?

Alkuperäisen, vuonna 1932 annetun alkoholilain oli tarkoitus ”supistaa väkijuomain käyttöä mahdollisimman vähiin” sekä ehkäistä ”juoppoutta ja sen turmiollisia vaikutuksia.” Laki kielsi kansalaisilta alkoholin valmistuksen, maahantuonnin, kaupan sekä kaiken muunkin mahdollisen. Toisaalta lain nojalla perustettiin väkijuomayhtiö Alko, jolle sallittiin se, mitä kansalaisilta kiellettiin. Lopputulos on älytön. Alkoholi joko on vaarallista tai ei ole. Sen vaarallisuusaste ei muutu sen mukaan, myykö sitä monopoliyhtiö vai joku muu yhtiö.

Vanhaan alkoholilakiin kirjattu ajatus kansalaisten turmiollisuudelta suojelemisesta on edelleen voimassa – joskin erilaisin sanakääntein –  ja sillä perustellaan monopolin säilyttämistä. Perusteella ei ole enää pohjaa, eikä ollut alun perinkään. Alkon perustamisen tarkoitus 1930-luvulla oli saada valtion kassaan rahaa, ja samaa tehdään tänäkin päivänä. Alkon monopoli onkin erinomainen esimerkki toiminnasta, jossa sanotaan yhtä mutta tarkoitetaan toista.

APTEEKIT

Suomessa kilpailu- ja kuluttajavirasto on useaan otteeseen esittänyt reseptittömien lääkkeiden myynnin vapauttamista. Apteekkariliitto haraa vastaan, eikä myöskään halua luopua apteekkien sääntelystä. Erittäin tuottoisa, kokoomukseen tiiviisti kytkeytynyt apteekkitoimiala haraa vastaan, ja perustelee monopoliasemansa säilyttämistä yleviltä kuulostavilla periaatteilla kuten halulla sekä velvollisuudella suojella kansalaisia, lääketurvallisuudella, syrjäseutujen palveluiden turvaamisella ja muilla vastaavilla. Kysymys: särkylääkkeitä voi jo nyt ostaa apteekeista melko simppelisti siten, että poimii tuotteet käteensä, vie ne kassalle ja maksaa. Tämä ei millään tavalla poikkea siitä, että samoja lääkkeitä myytäisiin lähikaupassa. Millä tavalla apteekista ilman neuvontaa ostettu särkylääke on vähemmän hengenvaarallista kuin lähikaupasta ostettu?

Apteekkilupajärjestelmä on valtion säätelemä lupajärjestelmä (engl: ”occupational licensing”), jossa muutamalle harvalle ”yrittäjälle” myönnetään toimilupa ja sen myötä käytännössä lupa painaa rahaa. Tai oikeammin: kerätä rahaa niiltä, joiden on terveytensä ylläpitämisen takia välttämätöntä ostaa lääkkeitä.

VEIKKAUS

Sosiaali- ha terveysministeriön mukaan arviolta[16] 124 000 suomalaista kärsii peliongelmista. Heidän pelaamisestaan kärsii myös noin 724 000 läheistä. Suomalaiset pelaavat eniten Euroopassa, ja kuten Seura-lehden tuore selvitys osoittaa, pelikoneita on selvästi eniten alueilla, joissa huono-osaisuus korostuu. Kuten tämän kirjan verotusta käsittelevässä osassa on osoitettu, uhkapelaamista voidaan pitää regressiivisenä verona. Regressiivinen vero on progressiivisen vastakohta – mitä pienemmät tulot, sen korkeampi verotus.

Jos uhkapelaaminen tuottaa niin valtavalle ihmisjoukolle ongelmia, niin miksi Veikkaus houkuttelee äärimmäisen aggressiivisella mainonnalla ihmisiä pelien äärelle? Entä miten median, jolle Veikkaus syytää vuosittain kymmenien miljoonien eurojen mainostuotot, olisi tarkoitus käsitellä yhtiön roolia kriittisesti?

Vielä tällä hetkellä kaikki puolueet kannattivat Veikkauksen rahapelimonopolin säilyttämistä. Miten kansanedustajien, joilla on mahdollisuus 30 000 eur/vuodessa hallituspaikkaan Veikkauksessa, olisi motiivia purkaa tätä rakennetta?

YLE

Moderneissa demokratioissa vallankäyttäjiä valvoo riippumaton media. Suomessa vallanpitäjien valvonnasta vastaa eduskunnan omistama, hallinnoima, poliittisilla toimijoilla miehitetty, käytännössä monopoliasemassa oleva monimediayhtiö Yle. Poliitikot päättävät Ylen tehtävät lailla, määräävät hallintoneuvostossa sen strategiasta ja käyttävät kulissientakaista, tosiasiallista nimitysvaltaa yhtiön korkeimpien toimijoiden suhteen. Yhtiön päätoimittaja ja toimitusjohtaja on jo vuosikymmenten ajan valittu poliittisten läänitysten perusteella, samoin toimituksen rivijäsenistöä. Lopputuloksena Ylestä on muodostunut massiivisesti rahoitettu, hampaaton ja sovinnainen Valtion Tiedotusvirasto, joka on pakko antaa loputtomasti ilmatilaa hallituksen ja sen näennäisopposition sapelinkalisteludraamalle.

Massiivisella rahoituksella toimiva Yle kuihduttaa kaupalliset toimijat. Koska free-journalismilla on tässä maailman ajassa enää hyvin vaikeaa maksaa helsinkiläisen vuokra-asunnon laskuja, journalistisen koulutuksen saaneet löytävät itsensä ennen pitkää Ylen käytäviltä. He havaitsevat nopeasti, ettei talon kulttuuriin kuulu kritiikki vallanpitäjiä vastaan vaan myötähäpeää aiheuttava sovinnainen nyökyttely. Ylen tarkoituksena ei ole haastaa vallankäyttäjiä vaan sinetöidä näiden asema. Vallanpitäjien väärinkäytöksiin liian ärhäkästi puuttuvat tukahdutetaan tai potkitaan suorasukaisesti pihalle. Mistä saisimme Suomeen todellista kriittistä journalismia?

Siinä muutamia esimerkkejä monopoleista.

Yhteistä näille kaikille: 1) monopoli- tai lähes-monopoliasema, 2) pakottavalla lainsäädännöllä luotu erikoisasema, 3) epäterve suhde valvojan ja valvotun välillä, 4) yleviin ja yleishyödyllisiin verukkeisiin vetoaminen, 5) toimijoiden roolit sekaisin.

Kiteytetään vielä: Alkon tarkoitus ei ole vastuullinen viinanmyynti tai kansanterveys vaan rahan tuottaminen valtiolle sekä Alkoon kytköksissä oleville poliittisille toimijoille, jotka eivät koskaan pääsisi vastaaville tulospalkoille vapaan kilpailun yhteiskunnassa.

Apteekkitoimiala on äärimmäisen tuottoisa poliittisesti kytkeytynyt business, joka haraa viimeiseen asti säilyttääkseen etuoikeutetun asemansa. Aivan kuten lääkäriliitto suojelee mustasukkaisesti koulutettavien lääkäreiden määrää, apteekkariliitto haluaa estää reilun kilpailun estämällä tarjonnan lisäämisen.

Veikkaus puolestaan tykittää konekivääritahdilla ”PELAA, PELAA!!”-komentoja joka ikisen ruokakaupassa tai r-kioskilla käyvän tai netissä vierailevan suomalaisen tajuntaan, olivat nämä peliongelmaisia tai eivät. Se vakuuttelee vastuullisuuttaan ja pyyteettömyyttään, mutta toimii kuin heroiinidiileri. Yleissääntönä voidaankin todeta, että suurimmat mainostajat ovat kaikkein suurimpia kaverikapitalisteja. Ne voivat luottaa ikiaikaiseen sääntöön: ruokkivaa kättä ei kannata purra.

Yle on politiikkojen oma luomus, jonka pitäisi valvoa poliitikkoja. Niin se tekeekin, muttei vallassa olevia. Se toki kirjaa tapahtumat tunnontarkasti, kuin kiltti päiväkirjan pitäjä. En tiedä, miltä Ylen toiminta talon sisällä näyttää, mutta ulospäin se näyttää rumalta.

Yle-veron voidaan katsoa toimivan samalla tavalla kuin kirkollisveronkin. Yle voi valtion myötävaikutuksella verottaa suomalaisia, ja käyttää varat parhaaksi katsomallaan tavalla. Se voi suunnattomalla budjetillaan tuottaa heikkotasoisia draamasarjoja, joissa keekoilee ohjelmien sisäänostajien lähipiiri.

Mutta vallalla on hintansa. Jos verotusoikeuden haluaa säilyttää, on syytä toimia sen etujen mukaisesti, jolta tämän oikeuden sai.

Kaikki yllämainitut monopolit tulisikin purkaa.

4.  Mitä kaverikapitalismi on?

Hyvinvointivaltion paradoksi kuuluu seuraavasti: Hyvinvointivaltio ei kykene ylläpitämään sellaista tuotannon tasoa, joka tarvittaisiin ylläpitämään hyvinvointivaltiota. Tällainen paradoksi syntyy, kun hyvinvointivaltio yhtäällä kannustaa tulonjakoon ja kulutukseen ja samaan aikaan estää taloudellista toimeliaisuutta. Tällaiset vinot kannustimet saavat synnytettyä valtion talouteen vajeen, jota voi jonkin aikaa velkaa ottamalla paikata, mutta lopulta vääjäämätön on edessä. Kuvio on nähty viime aikoina Kreikassa ja Kaliforniassa. Ongelma ei niinkään johdu siitä, kuka sattuu olemaan vallassa vaan hyvinvointivaltion sisäisistä ristiriitaisuuksista. Ikäväksemme Suomi on julkisen kulutuksen Euroopan mestari. On usein hirtehisesti sanottu, että maassa on vallassa vain eriasteisia sosialistipuolueita. Ja tällaisten ominta aluetta ei ole niinkään uuden varallisuuden luominen vaan verotuksen keinoin kerätyn omaisuuden jakaminen. Suomessa on liikaa kakun jakajia, muttei riittävästi kakun tekijöitä. Liian vähän soutajia, liian paljon kyydissä olijoita.

Suomessa on paljon kilpailua rajoittavaa sääntelyä, jota on perusteltu suomalaisille yhteiskunnan haluna suojella kansalaisia. Mutta perustelut ovat teennäisiä. Kaverikapitalismin myötä kansa on jaettu kahtia, kaverikapitalismista hyötyjiin ja sen maksumiehiin.

Suomessa poliittinen vasemmisto ja kaverikapitalismi linkittyvät toisiinsa sulle-mulle korporativismilla. Suomen poliittisessa järjestelmässä merkittävää lainsäädäntövaltaa ovat vuosikymmeniä käyttäneet suuryritykset bulvaaniensa kautta sekä korporaatiot, kaverikapitalistien yhteenliittymät yhdessä vasemmiston hallitsemien korporaatioiden, erityisesti ammattiliittojen kanssa.

Erilaisten yhteenliittymien intressissä on tehdä mahdollisimman pieneksi se tila, jossa itsenäiset ihmiset voivat toimia. Itsenäisyyttä korostaville perussuomalaisille asia on erityisen kipeä.

Itsenäiset viljelijät eivät ole riittävän merkittäviä MTK:lle. Itsenäiset työmiehet eivät ole riittävän merkittäviä SAK:lle. Itsenäiset yrittäjät eivät ole riittävän merkittäviä Elinkeinoelämän keskusliitolle EK:lle. Suuret toimijat muodostavat ympärilleen monimutkaisen rakenteen, ja valta piiloutuu noiden rakenteiden uumeniin. Klikkeihin kytkeytymättömät joutuvat elämään noiden rakenteiden varjossa ja tottelemaan sääntöjä, jotka on tehty hyödyttämään ensisijassa muita tahoja ja sulkemaan muut kilpailun ulkopuolelle.

Keskittäminen on synnyttänyt Valioita ja Atrioita, mautonta bulkkia tarjoavia pliisuja mammutteja. Muistatko, kun Berlusconi kommentoi suomalaisesta ruoasta ynseästi? Ärsyttävä ukkohan tuo on, muttei välttämättä ollut väärässä. Italiassa on valtava määrä yksityisten omistamia pientiloja, joiden omistajasuvuissa on opeteltu viljelyä ja ruoanvalmistusta pitkään ja hartaasti.[17]

Suomen maaseudulle ei voi enää rakentaa monielinkeinoista pienyhteisöä.  Suomesta ei enää löydy elinkeinorakenteeltaan kokonaisvaltaisia, pienomisteisia tiloja, joilla toimisi teurastamo, panimo ja palvaamo. Pienyrittäjyys on tapettu keskittämällä. Keskittäminen on toteutettu regulaatiolla. Suomalaista maitoa voisi tuottaa 200 itsenäistä pienmeijeriä, vaan ei tuota. On yksi Valio, jolle muut voivat tehdä alihankintaa. Tällaista toimijaa kutsutaan monopsoniksi, mikä tarkoittaa ostajapuolen monopolia.

Kaverikapitalistinen järjestelmä syrjäyttää tieltään kansalaisten omaehtoisen toiminnan. Ne ovatkin toistensa antiteesejä.

4.1  Valtion tehtävä

Suomessa on kolme tapaa rikastua, eikä yksikään niistä ole lottoaminen: 1) Perinnön saaminen, 2) kaverikapitalismi ja 3) yrittäminen oikeaan aikaan, oikeassa paikassa teknologisessa murroskohdassa.

Valtion eräs keskeinen tehtävä pitäisi olla sen alueella toimivien henkilöiden, yritysten ja muiden toimijoiden suojeleminen. Valtio toki sallii taloudellisen kilpailun alueellaan mutta yrittää erilaisin toimin estää sen suojelun piirissä olevien suoranaista riistoa. Apuna tässä kamppailussa ovat muun muassa lainsäätäjät, poliisi ja tuomioistuinlaitos. Epäreiluun ja kohtuuttomaan toimintaan ryhtyvät palautetaan maan pinnalle sakoilla, korvausvaatimuksilla tai vapausrangaistuksilla.

Kaikki hyvin, siis?

Ei oikeastaan. Valtio on riistokapitalismia estävää suojelukoneistoa luodessaan tullut samalla synnyttäneeksi järjestelmän, joka toimii itse riiston välikappaleena. Tämän ongelman nimi on valtion paradoksi.

Valtion toimilla Suomeen on synnytetty lukuisa joukko monopoleja, joiden suojissa tuotteiden ja palveluiden hinnat voidaan pitää pilvissä. Esimerkkejä ovat jo aiemmin mainitut alkoholin myyntimonopoli, apteekkilupajärjestelmä, Veikkausmonopoli sekä myös tosiasialliset monopolit K- ja S-ryhmä, Yle ja erittäin keskittynyt gryndaustoimiala.

Ongelman koko kuva ei kuitenkaan ole tässä. Taloudellisesti paljon merkittävämpi ongelma ovat poliittiseen päätöksentekoon kytkeytyneet yritykset, jotka tuntevat lainsäädäntöprosessin, poliittiset päättäjät ja ne keinot, joilla lakeja pystytään muuttamaan siten, että oma yritys hyötyy ja kilpailijoiden toiminta käy mahdottomaksi.

Mikä on vaikutus kuluttajille? Surkuhupaisa. Äärimmäisen korkealle kiskottu veroaste, kartelloitunut elintarviketuotantoketju, ylikalliit asunnot ja muut vastaavat tekijät varmistavat sen, ettei palkansaajien kukkarosta riitä enää killinkejä kotimaiseen kulutukseen.

Seuraavissa kappaleissa käymme läpi joitain kaverikapitalistisen järjestelmän mekanismeja. Näitä ovat regulaatiomassa, tunteisiin vetoaminen, poliittiset virkanimitykset, varallisuusrakenteiden luominen, valvojan nimittäminen sekä lakien kaksoisfunktio.

5.    Kaverikapitalismin valttikortti: regulaatiomassa

”Mitä enemmän sääntelyä, sen parempi meille. Voimme palkata vaikka kokonaisen kerrostalon kerroksen täyteen juristeja ja asiantuntijoita toteuttamaan säädösten vaatimuksia. Pienemmät kilpailijat eivät voi, ja niin ne poistuvat alalta. Mitä korkeampi säädöskuorma, sen vähemmän kilpailua. ”
– Muistinvarainen lainaus erään suomalaisen pörssiyhtiön hallituksen puheenjohtajalta parin vuoden takaa.

Kun Suomen markkinoille ilmaantuu uusi asunnonvälitysyritys Blok, sen toiminta on kilpailijoiden mielestä laitonta.[18] Kun ilmaantuu uusi taksiyhtiö Über, Helsingin Taksiautoilijat tekevät siitä tutkintapyynnön.[19] Eipä siinä, että heillä olisi ollut juuri vaihtoehtoa. Sääntely on vakiintuneilla toimialoilla vedetty niin kireäksi ja siitä aiheutuvat kustannukset ovat niin korkeiksi, etteivät alalle voida sallia sääntelemättömän toimijan esiinmarssia. Sellainen saattelisi kevyemmällä kustannusrakenteella kilpailijat hyvin nopeasti konkurssiin.

Teknologia-asioihin erikoistunut asianajaja Jaakko Lindgren esittää Tekniikka & Talous -lehdessa[20], että kymmenestä maailman arvokkaimmasta listaamattomasta yhtiöstä kahdeksaa voi Suomessa pitää laittomana tai vähintäänkin niiden liiketoiminnan aloittamista juridisesti hyvin raskaana.

”Suomi on disruptiiviselle eli kokonaisen toimialan mahdollisesti mullistavalle startupille vaikea paikka toimia. Kymmenestä maailman arvokkaimmasta listaamattomasta yhtiöstä kahdeksaa voi Suomessa pitää laittomana tai vähintäänkin niiden liiketoiminnan aloittamista juridisesti hyvin raskaana.” Esimerkiksi Nokian hallituksen puheenjohtaja Risto Siilasmaa on puheenvuoroissaan toistanut Lindgrenin viestiä.

Koko yhteiskunnan toiminnot kattava kaverikapitalismin verkko on vuosikymmenten aikana punottu tiukaksi. Pienet, mikrotason yritystoimijat voivat siltä välttyä pysymällä tutkan alla, mutta suuremmaksi tähtäävät toimijat eivät.

Kaverikapitalistinen verkko voi pahimmillaan luoda poliittisen kerroksen myötävaikutuksella luoda lainsäädäntöä, jolla ihmiset käytännössä pakotetaan hankkimaan verkkoon kuuluvien monopolien tuotteita. Tyypillinen toimintatapa on myös markkinoiden rajaaminen lainsäädännöllä sellaiseksi, ettei vapaa kilpailu pääse kukoistamaan. Näin halutaan olevan, sillä vapaa kilpailu on kaverikapitalistin pahin vihollinen.

5.1  Pari sanaa rakentamisesta.

Rakennusteollisuus RT ry:n teettämässä kyselyssä[21] kävi ilmi, että liiallinen sääntely nostaa rakentamisen hintaa. Toteutustason vaatimukset ovat toisinaan niin kovia, että talot jäävät kokonaan rakentamatta. Yksityiskohtaiset viranomaisvaatimukset ja vaihtelevat tulkinnat tuottavat rakentajille päänvaivaa ja turhia kustannuksia. Tässä ei ole sinällään mitään uutta. Rakennushankkeet ovat toteuttajilleen äärimmäisen raskaita, työläitä ja kalliita hankkeita. On jo sinällään viheliäistä, että haaveet unelmakodista jäävät toteutumatta ylikireän byrokratian vuoksi, mutta asiassa on muitakin puolia.

Rakentamista ohjaa Maankäyttö- ja rakennuslaki. Lain 119 §:ssä todetaan, että ”rakennushankkeeseen ryhtyvän on huolehdittava siitä, että rakennus suunnitellaan ja rakennetaan rakentamista koskevien säännösten ja määräysten sekä myönnetyn luvan mukaisesti.” Tämä lienee vielä kohtuullinen vaatimus.

Rakennusmääräysten tarkoituksenahan on varmistaa se, että rakennukset olisivat terveellisiä, turvallisia ja kestäviä.

Mutta oletko koskaan tutustunut rakennusmääräyksiin? Siihen valtavaan säännöstömassaan, joita rakentajien on välttämättä noudatettava? Maankäyttö- ja rakennuslaki edellyttää, että rakentamisessa noudatetaan hyvää rakennustapaa. Kuten rakennusinsinööri Matti Kaijomaa huomauttaa[22], laki ei kuitenkaan määrittele virallisesti, mitä tämä käytännössä tarkoittaa. Hänen tulkintansa mukaan hyvää rakentamistapaa on noudatettu silloin, kun rakentamisessa on noudatettu voimassa olevaa Maankäyttö- ja rakennuslakia, Suomen rakentamismääräyskokoelman määräyksiä ja ohjeita, voimassa olevia rakennustietokortteja ja Rakentamisen yleisten laatuvaatimusten ohjeita.

Ohjeita siis riittää. Entä oletko koskaan ihmetellyt sitä, miksi kaikista näistä säännöistä ja määräyksistä huolimatta asuntojen homeongelmat ovat niin korkealla tasolla? Miksi perinnerakentaminen on pannassa, ja taloista tehdään koneilmastoituja umpioita?

Entä oletko koskaan miettinyt sitä, kuinka vähän Suomessa on rakentamiseen keskittyneitä yrityksiä – ja miten suunnatonta taloudellista hyötyä sen parissa toimiville yrityksille olisi, jos ne voisivat yhteistyössä lainsäätäjien kanssa päättää, minkälaisia rakennuksia Suomeen saa pystyttää?

Ja viedään ajatusta vielä vähän pidemmälle: kenen etu on, että Suomessa rakennettavia taloja ja asuntoja koskevien säädösten määrä on jatkuvassa kasvussa? Asukkaidenko? Tuskin. Rakennustyömaalla pitkää päivää painavien duunareidenko? Tuskin heidänkään. Tuntipalkat on poljettu alas, ja raksoilla on yhä enemmän ja enemmän kaukaa tulleita, jotka tyytyvät matalampaan palkkaan.

Kuka sitten hyötyy sääntelystä? Täkäläiset suuret talojen valmistajat ja sen tuotantoketjun jäsenet, tietenkin. Kotimaiselle markkinalle kasattu massiivinen, jatkuvassa muutostilassa käyvä säädösviidakko ja mahdollisista virheistä laukeava valtava taloudellinen riski takaavat sen, ettei pienten toimijoiden tai muista maista tulevien talovalmistajien ole mahdollisuutta tehdä täällä kannattavaa liiketoimintaa. Asia on niin, koska sen halutaan olevan niin.

6.    Kaverikapitalistin hihaässä: vetoa tunteisiin

Regulaatiolla voidaan siirrellä pieniä ja keskisuuria varallisuusmassoja omien intressipiirien eduksi tai toisten piirien haitaksi. Mutta todella suuriin tempauksiin on otettava tunnetta mukaan. Seuraavassa esitetty malli on koeteltu kaikkialla länsimaissa, ja sitä näkee käytettävän jatkuvasti myös Suomessa. Tempun nimi on Unohdettu Mies – Forgotten Man.

6.1  Unohdettu mies – Forgotten Man

Haetaanpa hetkeksi vahtia Yhdysvaltain puolelta. Miksi Trump voitti 2016 marraskuun presidentinvaalit? Jos vaalit hävinneeltä Hillary Clintonilta kysytään, niin selitys löytyy Trumpin saamasta ylenmääräisestä ruutuajasta, Venäjän sekaantumisesta vaaleihin, omien demokraattitovereiden liian kituliaasta vaalituesta tai naisiin kohdistuvasta seksismistä.

Muiden syyttely omasta epäonnistumisesta on toki henkisesti armeliasta, mutta rehellisyyden nimissä Clinton olisi voinut mainita jotain siitäkin, ettei ehkä ole maailman fiksuin idea sättiä ensin maamiehiään surkimuksiksi[23], rasisteiksi, seksisteiksi, homo-, muukalais- ja islamilaiskammoisiksi, ilmoittaa sitten sulkevansa ihmisten työpaikat ilmastosääntelyn takia ja tulla tämän jälkeen vakavissaan pyytelemään heiltä ääniä.

Toisaalta Clintonin ylimielisyys ei tullut yllätyksenä. Washingtonissa asuvan poliittisen supertähden näkökulmasta on vähän liiankin helppoa tottua ajatukseen, että syrjäseuduilla asuvat ovat tarpeellisia lähinnä laskun maksajina.

Tästä oli lopulta Yhdysvaltojen vaaleissa kyse. Maan sydänalueiden tavalliset ihmiset kokivat, että kuluneiden vuosikymmenten aikana tehtyjen lainsäädäntömuutosten avulla maan lait ja ilmapiiri oli väännetty kierolle korkkiruuville. He eivät enää olleet ensisijaisia valtion toiminnan kohteita. Heistä oli tehty lypsylehmiä.

Mitä Trump sitten teki oikein? Vastaus saattaa löytyä Yale-professori William Graham Sumnerin 1883 julkaisemasta pohdinnasta[24], joka tunnetaan nimellä Unohdettu mies (engl: ”Forgotten man”). Se on ällistyttävän käyttökelpoinen ajatusmalli kokonaisuuksien hahmottamiseen vielä tänäkin päivänä. Mallissa on neljä henkilöä, kutsumme heitä nimillä A, B, C ja X. Malli on seuraavanlainen.

On toki hienoa, että A havaitsee muiden ihmisten ongelmia. Ja sekin on oikein, että A ja B auttavat yhdessä X:ää. Mutta C:llä ei ollut asiassa sananvaltaa. Hänen ainoa roolinsa on auttaa X:ää tavalla, josta A ja B ovat keskenään sopineet.Suosittelen kiinnittämään huomiota nimenomaan C:n asemaan. C on unohdettu mies, forgotten man. Hän on se, joka aina joutuu maksamaan muiden päätöksistä. C pakotetaan toteuttamaan se, mitä A ja B hyväksi katsovat. Hän ei voi vaikuttaa siihen, miten hänen rahojaan käytetään X:n hyväksi.

Koska A ja B voivat sopia asioista keskenään, he voivat palkata toinen toisensa hoitamaan ongelmaa. Tai he voivat esittää järjestön, säätiön tai viraston perustamista, jonka johtoon ja suoritusportaaseen he nimeävät itsensä tai oman viiteryhmänsä jäseniä.

Unohdetulla miehellä ei ole juuri toimintamahdollisuuksia. Jos hän protestoi, A ja B voivat aina sulkea hänen suunsa moittimalla häntä huonoksi ihmiseksi, koska hän ei halua auttaa hädänalaisia.

Punavihreä esimerkki

Konkretisoidaan asiaa live-elämän esimerkillä, jossa (A) on Anna Kontula (vas.). Hän on huolissaan[25] X:stä eli Alejandrosta, joka työskentelee kasvihuoneella Maalahdella sekä Camillasta, joka myy seksiä Tampereella.

Kontula pohtii (B):n eli Touko Aallon (vihr.) ja kumppaneiden kanssa ongelman ratkaisua. He päättävät esittää[26] lakialoitteessa työvoiman tarveharkinnan poistamista Suomesta. Päätös tarkoittaisi työpaikkojen avaamista koko maailman 7 miljardille ihmiselle. Vaikutus suomalaiseen työmarkkinaan olisi nopea, raju ja lopullinen. Ensimmäisenä olisi lahtipenkillä rakennusala.

Niinpä (C) – eli tässä tapauksessa maksumiesten edusmies rakennusliiton varapuheenjohtaja Kyösti Suokas – älähtää asiasta. Suokkaan mukaan poliitikkojen egonnostatus vaarantaa suomalaisten nuorten rakentajien tulevaisuuden ja toimeentulon. Kontula kuittaa[27] kritiikin ”teinikiukutteluna”. Aivan samalla tavalla kuten Hillary Clintonkin, Anna Kontula päätyy sättimään heitä, jotka pelkäävät oman leipäpuunsa menettämistä.

Kärsivä taho voi olla mikä tahansa, eikä sen tarvitse olla edes ihminen. Söpöillä eläimillä voi perustella paljon, mutta jos sellaisia ei löydy, vähemmänkin söpöt kelpaavat.

Sano ”ilmastosopimus”, sanot samalla ”tulonsiirto”. Sano ”tuulivoima”, sanot samalla ”miljoonakustannus”. Sano ”kehitysyhteistyö”, sanot samalla ”jaettu lompakko”.Tämä kirjoitus ei ole kannanotto sen puolesta, etteikö ihmisten tulisi auttaa toisiaan, päinvastoin. Altruismi, siis epäitsekkyys, on eräs ihmiskunnan syvimmistä ja kauneimmista ominaisuuksista. Sääli, että sitä käytetään niin häikäilemättömästi hyväksi. Mutta on olemassa raja sille, kuinka paljon muiden taskuista voidaan pumpata rahoja ylevien, korkealentoisilta kuulostavien hankkeiden varjolla, jotka ovat todellisuudessa puuhamiehiään hyödyttävää näennäistoimintaa.

6.2  Pariisin ilmastosopimus

Kun suurten ihmisjoukkojen turvallisuudentunne järkkyy, ei rahalla ole väliä. Kaverikapitalistit tietävät tämän hyvin, ja ovat vuosikymmenten aikana oppineet taitaviksi turvallisuudentunteen manipuloijiksi.

Vihreä eskatologia

Ilmaston lämpenemistä ei saisi kyseenalaistaa, koska tiede on kuulemma asiasta yksimielinen. Voi olla näinkin, mutta tieteen ikiaikaiseen fabriikkiin nimenomaan kuuluu kaiken kyseenalaistaminen. Tiede, jota ei voida kyseenalaistaa ei ole tiedettä lainkaan, vaan uskontoa.

Kaverikapitalisti luonnollisesti on riemuissaan kaikesta sellaisesta, joka pakottaa ihmiset ostamaan, ja jota kukaan ei uskalla kyseenalaistaa.  Kirkonkirouksen uhallakin pohdimme siis hetken ajatusta, jonka taloustoimittaja Ryan McMaken asettaa mises.org-verkkosivuilla[28]: Ilmaston lämpenemistä koskeva tieteellinen keskustelu on yksi asia. Lämpenemisen estämistä koskevat poliittiset määräykset ovat toinen asia. Mitä, jos poliittiset määräykset ovat vääriä? Mitä tapahtuu, jos ne pahentavat ongelmaa? Onko kiellettyä puhua lämpenemisongelmasta vai myös ongelman ratkaisuyrityksistä?

McMaken jatkaa: Oletettavasti Pariisin ilmastosopimuksen tarkoituksena olisi parantaa todellisten ihmisten elämää parantamalla heidän elintasoaan. Jos näin on, sopimuksen olisi täytettävä seuraavat kriteerit:

1. Sen on perustuttava hyvään ilmastotieteeseen.
2. Sen on ennustettava tarkasti ilmastonmuutoksen vaikutukset elintasoon.
3. Sen on perustuttava toimenpiteisiin, jotka lieventävät ilmastonmuutoksen kielteisiä vaikutuksia elintasoon.
4. On osoitettava, että suunnitellut toimenpiteet todella vähentävät ilmastonmuutoksen vaikutuksia.
5. Sopimuksessa on osoitettava, että suunniteltujen toimenpiteiden kustannukset ovat pienemmät kuin ilmastonmuutoksen kustannukset.

Mikäli ilmastosopimus ei täytä mitään edellä mainituista viidestä kohdasta, se pitäisi hylätä. Vaikka ensimmäisestä kohdasta, eli ilmastotutkimuksesta ei sanoisi mitään, on Pariisin sopimus mahdollista hylätä neljän muun kohdan perusteella. Ja juuri näinhän esimerkiksi Yhdysvallat teki.

On lisäksi huomattava, että Pariisin sopimus perustuu voimakkaasti spekulatiivisiin poliittisiin ennusteisiin. McMakenin mukaan sopimuksen kustannukset ylittävät sen hyödyt, eikä sopimus ei huomioi lainkaan sen vaikutuksia köyhimpiin väestöryhmiin ja työväenluokkaan kautta maailman.

Myös Suomen keskuskauppakamari varoittaa yltiöpäisyydestä: ”Suomen on EU-toimissaan pidettävä kirkkaana mielessään myös se, että Suomi on teollisuusmaa, jonka viennistä yli puolet tulee perusteollisuudesta. EU:n yksipuolisella ilmastopolitiikalla ajetaan teollisuutta sellaisiin EU:n ulkopuolisiin maihin, joissa ympäristösääntely ja valvonta on Suomea huomattavasti heikompaa. [..] Kun vain viisi prosenttia kasvihuonepäästöistä jatkossa tulee EU:sta, ei ympäristön tilaa globaalilla tasolla edistetä sääntelemällä eurooppalaista teollisuutta kireästi ja siten edistämällä teollisuuden siirtymistä muihin maanosiin.[29]

Pariisin ilmastosopimusta voi tarkastella monesta eri näkökulmasta. Yksi niistä on tämä: ilmastosopimuksen tarkoituksena on pakottaa jokainen hylkäämään nykyinen kulkuvälineensä ja kannustaa häntä hankkimaan uusi. Lisäksi ilmastovelvoitteiden säntillinen noudattaminen käytännössä pakottaa jokaisen länsimaiden ihmisen varustamaan kotinsa kalliilla energiansäästölaitteilla. Vanhat romunne eivät enää kelpaa, hankkikaa uusia. Ei ole ihme, että teollisuus on ympäristöemootioliike vihreiden ohella niin innoissaan ilmastoapokalypsioista, joiden vitsaukset on kopioitu Mooseksen kirjasta. Vedenpaisumus, kärventyminen, ötökät, maailmanloppu. Tutun kuuloista?

Lähestytään kokonaisuutta Forgotten Manin kielellä: Neuvostojärjestelmän kaaduttua isännättömäksi jääneet ryhmät (A) löytävät ekoaatteen ja ihastuvat erityisesti sen kiehtovaan todisteluketjuun jonka ydinväite on, että maapallon lämpötila ei pysy vakiona. Monimutkaisilla laskelmilla ennustetaan, että joitain saaria saattaa vuosikymmenten kuluttua jäädä veden alle, jolloin saarten asukkaat (X) luonnollisesti kärsisivät. Ekoliike A ja liike-elämämyönteinen ryhmä (B) löytävät yhteisymmärryksen liittyen korkealentoiseen suunnitelmaan, jossa teollisuusmaiden kaikki teknologiasovellukset, tuotantoketjut, liikennevälineet ja energiaratkaisut menevät uusiksi, kehitysmaille lahjoitetaan sata miljardia vuosittaista ilmastorahoitusta, kehitysmaita autetaan siirtymään vihreään teknologiaan sekä länsimaat ajavat oman vanhakantaisen teollisuutensa alas ja käynnistävät uuden ekoteollisuuden veronmaksajien suosiollisella avustuksella. B toimittaa laitteet, veronmaksaja (C) kustantaa lystin. Ympäristösektorin globaalin luonteen varjolla kansallista päätösvaltaa siirretään enenevissä määrin globaaleille päätöksentekomekanismeille, globaali tulonjako tasoittuu länsimaiden keskiluokan valtavin uhrauksin. Toimenpiteiden tavoitelista on hämmästyttävän samanlainen kuin sillä yhteiskuntajärjestelmällä, jonka nimiin A vannoi ennen Neuvostoliiton kaatumista.

Selvyyden vuoksi: Tämä ei ollut puheenvuoro sen puolesta, etteikö ihmisen toiminnalla olisi vaikutusta hiilidioksidipäästöihin. Totta kai on. Tämän tekstin tarkoituksena on tarjota harvemmin puntaroituja syitä sille, miksi vihreä eskatologia on niin suosittua markkinamiesten keskuudessa.

7.    Kaverikapitalistin pelikirja: rakenna korporaatio, nimitä toveri

7.1  Poliittiset virkanimitykset

Korruption eräs näkyvä muoto Suomessa ovat poliittiset virkanimitykset. Ne ovat harmi kyllä niin tavallisia, että media tyytyy lähinnä naljailemaan ja vitsailemaan kunkin tapauksen kohdalla. Aihetta kuitenkin olisi.

Poliittiset virkanimitykset ovat julkisuustappioiden kautta puolueille kalliita, mutta ne päätyvät kerta toisensa jälkeen johtopäätökseen, että hinta kannattaa maksaa. Yhteiskunnan korkeiden paikkojen miehittäminen ”omilla” on käypää valuuttaa politiikan markkinoilla. Nimityksen saaneet jäävät lisäksi kiitollisuudenvelkaan.

Vailla sarkasmin häivääkään voidaan todeta, että kompetenssiin perustumattomat poliittiset virkanimitykset ovat mitä kouriintuntuvinta korruptiota. Varastamista. Hintana kansalaiset joutuvat maksamaan sekä poliittisesti nimitetyn palkan että ne yhteiselle edulle vinot päätökset, joita nimitetty uransa aikana tekee.

Miksi Kelan pääjohtajana on 50 vuoden ajan toiminut kepulainen. Miten tällainen läänitys on mahdollista? Miksi muut puolueet hyväksyvät tämän? Merja Ailus (kesk) tai Jukka Männistö (kok) eivät kumpikaan olleet päteviä kandidaatteja Kuntien eläkevakuutuksen toimitusjohtajaksi. Miksi heidät nimitettiin?

Terveellä etiikalla varustettu kansalainen kavahtaa ajatusta, että poliittisesti nimetylle valtiomonopolin toimitusjohtajalle pitäisi maksaa kymppitonneja kuukaudessa yksinoikeudesta pyörittää monopolibisnestä. Mutta tilanne näyttää kovin erilaiselta heidän näkökulmastaan, jotka uskovat jonain päivänä voivansa kiivetä samalle paikalle. Jyrki Kataisen ex-valtiosihteeri Velipekka Nummikosken 24 000 €:n kuukausipalkka Veikkauksessa ärsyttää monia. Mutta harva tulee ajatelleeksi, että nimitysketjuun kuuluville ylöspäin pyrkiville politrukeille ne ovat vahvaa ja tehokasta signalointia: ”Meidän jengissä pääsee ensin 4 000 € kuukausiliksoille, sitten 6 000 €, sitten 10 000 €, sitten 15 000 € .. ja kovimmat yltävät 50 000 € tasolle.”

Pääjohtajien palkat ovat kaverikapitalistien omia veikkausvoittotarinoita. Ja toisin kuin tavallisessa lotossa, jossa kansalainen voi voittaa yhden viidestoistamiljoonasosan todennäköisyydellä, taitava kaverikapitalisti pääsee poikkeuksetta rahasäkkeihin käsiksi. Taidoista ja röyhkeydestä on sitten kiinni, kuinka korkealle hän yltää.

Virkanimitysten palkkojen röyhkeä signalointi ei juuri poikkea siitä, mitä diilerit lämpimämmissä maissa tekevät. Mitä punaisempi Ferrari, sen suurempi kelmi.

7.2  Luo varallisuusrakenne

Suuri puolue ei yhdellä poliittisella virkanimityksellä kauaa pärjää. Niinpä nämä tulevat usein luoneeksi mekanismeja, joilla useampi toveri kerralla pääsee ikuisen elatuksen piiriin. En puhu tässä yhteydessä paljon julkisuudessa jauhetusta sopeutumiseläkekuviosta, vaan paljon suuremmasta ongelmasta – poliittisin perustein saaduista erivapauksista. Tällaiseksi lasketaan esimerkiksi ammattiliittojen sijoitustuottojen verovapaus. SDP ja vasemmistopuolueet hallinnoivat bulvaaneidensa kautta suurta vuokra-asuntomassaa. Ay-liike on niistä merkittävin.

Siteerataan ex-valtionvarinministeri Iiro Viinasta: ”Ay-liikkeen verottomuudesta ei keskustelu käynnisty millään, vaikka ajoittain asia nousee julkisuuteen sammuakseen siihen. Järjestöissäkin on havaittu, että kun ei provosoidu ja ryhdy väittelyyn asiasta, koko asia jää silleen.”[30]

Miksi kukaan ryhtyisi? Kaikille ruhtinassuvuille oli jo ammoisina aikoina omat läänityksensä ja varallisuuden lähteensä, eikä maailma ole miksikään muuttunut. Jos yhden avaintoimijan rahasäkkiin kajotaan, pitäisi muidenkin tasapainon vuoksi luopua omistaan. Kukaan ei halua tätä, joten kaikki jää ennalleen.

Hiljaisuus voidaan ostaa vihjailuilla suotuisasta urakehityksestä tai yksinkertaisemmillaan pelottelemalla ihmiset ruotuun antamalla ymmärtää, että änkyröiden on kovin vaikeaa työllistyä tässä maassa yhtään mihinkään.

Kun eduskunnassa viimeksi käytiin järkevää keskustelua Ay-liikkeiden omistuksista, alkoivat SDP:n kansanedustajat huutaa suuraa huutoa. Heille oli huomautettu, että mikäli asumistukia korotetaan, ammattiliittojen omistamat ”yleishyödylliset” vuokra-asuntoyhtiöt korottavat välittömästi omia vuokriaan. Voitot valutetaan verovapain erityismenettelyin suoraan vasemmistopuolueiden tileille ja vaalikassoihin. Ay-liike on saanut viiden vuoden aikana 50 miljoonaa euroa VVO:n vuokraosinkoina.

Vaikka julkisoikeudellinen tuki vaaliehdokkaalle on Suomessa kiellettyä, on ay-bulvaanien kautta edelleen mahdollista ohjailla rahasäkkejä sopiville toveriehdokkaille, jotka halutaan nostaa lainsäädäntöelimiin. Suuren volyymin vaalikampanja maksaa kymppitonneja, ja jos rahaa on, läpipääsy on todennäköinen. Ilman tukea jääneet saavat yhden vaalikauden ajan ihmetellä, miten seuraavalla kerralla voisi liehitellä rahoittajaa paremmin, jotta tukea heruisi hänellekin. Mekanismi on vahvasti korruptiivinen, ja vääristää demokraattista prosessia.

Erilaisia varallisuusrakenteita on valtavasti. Yhteisillä varoilla toimivat yhdistykset, yhtiöt, säätiöt, laitokset ja yritykset tarjoavat loputtoman määrän työ- ja luottamustehtäväpaikkoja poliittisesti sopiviksi katsotuille henkilöille. Nämä pääsevät toimissaan ohjailemaan varallisuusmassoja, jotka kumma kyllä osuvat kummallisen usein omalle intressipiirille. Veikkausvoittovaroin ja korporaatioiden avustuksin toimivat yhdistykset kiittävät kauniisti tuesta ja toimivat ruohonjuuritason äänitorvina mesenaattiensa hyväksi. Kuka sitä nyt ruokkivaa kättä purisi?

Suuri yllätys ei ole sekään, että suuria varallisuuseriä hallitsevat korporaatiot ja instituutiot toteuttavat hankkeitaan juuri suuryritysten kautta. Raha kiertää suljetussa systeemissä juuri sillä tavalla kuin sen on tarkoituskin kiertää.

Aivan kuten piilokorruption taudinkuvaan kuuluu: ”Eturistiriitoja, esteellisyyttä, ulospelaamista, kartelleja, suosikkijärjestelmiä”

7.3  Kuka valvoisi valvojaa?

Massiivinen dopingskandaali paljastui marraskuussa 2015. Venäjän antidopinglaboratorio oli johtanut systemaattista doping-ohjelmaa ja puhdistanut kiellettyjä aineita sisältäneitä näytepulloja. Tapaus kuohutti kaikkialla maailmassa, etenkin Suomessa, jossa ollaan totuttu puhtaisiin hiihtäjiin.

Pesäpallopeleissä voittaa helpommin, jos sattuu kuulumaan samaan joukkueeseen tuomarin kanssa.

7.3.1        Suomalainen erikoisuus – perustuslakivaliokunta

Montesquieun määrittelemän vallan kolmijako-opin mukaan vallan väärinkäytön estämiseksi on lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta erotettava toisistaan.

Eräs suomalaisen lainsäädäntötyön erikoisimpia piirteitä on perustuslakivaliokunta, joka on ilmeisessä ristiriidassa kolmijako-opin kanssa. ”Perustuslakivaliokunta on ylin auktoriteetti perustuslain tulkinnassa”, totesi pääministeri Juha Sipiläkin, ja oikeassa hän oli. Valiokunta arvioi suoraan lainsäätäjän toimivallan rajoja ja muita oikeudellisia reunaehtoja.

Valiokunnan riippuvuussuhde asiantuntijoihin on toki korostuneen vahva. Perustuslakivaliokunta kuulee säännönmukaisesti valtiosääntöasiantuntijoita, joiden rooli valiokunnan tulkinnoissa merkittävä. Vuoden 2016 valtiopäivillä valiokunta kuuli ministeriön virkamiesten ja muiden vastaavien tietäjien ohella 44 eri akateemista asiantuntijaa, joista viittä asiantuntijaa (Hidén, Lavapuro, Mäenpää, Ojanen, Viljanen) yli 20 kertaa.

Mainittakoon sekin, että perustuslakivaliokunnan puheenjohtajuus on ollut kokoomuksella lähes yhtäjaksoisesti vuodesta 1921 alkaen vuoteen 2011 saakka.

Perustuslakivaliokunnan voitaneen olettaa toimivan kohtuullisesti niin sanottuina hyvinä aikoina, mutta sen uskottavuus on hallituspuolueiden edustajien osalta väkisinkin koetuksella käsiteltäessä lakihankkeita, joiden kaatuminen tarkoittaisi hallituksen kaatumista. Intressiristiriita on ilmiselvä.

Erityisen tökeröä toiminta nähtiin tällä istuntokaudella kokoomukselta, joka vaihtoi perustuslakivaliokunnan jäsenen voidakseen jouduttaa soten etenemistä.

Suomeen tarvittaisiinkin poliitikoista riippumaton perustuslakituomioistuin.

7.3.2        Oikeuskansleri

Oikeuskansleri on Eduskunnan oikeusasiamiehen ohella maan ylin lainvalvoja. Molempien tehtävät ovat pitkälti samansisältöisiä – heidän tehtävänään on valvoa, ettei julkista valtaa ei käytetä väärin.

Oikeuskanslerilla on kaksi roolia. Hän on yhtä aikaa sekä hallituksen lainopillinen neuvonantaja että sen laillisuusvalvoja. Asetelma on eriskummallinen. Kansleri on läsnä hallituksen istunnoissa antamassa lainopillisia neuvoja. Jos hallitus toimii virheellisesti ja kanslerille valitetaan tästä, hänen pitäisi suorittaa laillisuusvalvontaa asiassa, jonka hän on jo aiemmin katsonut lailliseksi.

Myös median voidaan laskea kuuluvan valvojiin. Sen rooli ansaitsee oman lukunsa. Mediasta lisää luvussa 9.

7.3.3        Itse itseään valvoen

Suomessa on tultu tilanteeseen, jossa finanssialan toimijat osallistuvat finanssialan sääntelyä koskevan lainsäädännön valmisteluun. Vakuutusyhtiöt osallistuvat vakuutusalan säännösten valmisteluun ja eläkeyhtiöt omaansa. Häntä heiluttaa koiraa.

Ilmiö tunnetaan nimellä Sääntelijän kaappaus (engl: ”Regulatory capture”). Käsitteen kehitti taloustieteen nobelisti George Stigler. Kyse on siitä, että tahot, joita lainsäädännöllä ylipäätään pitäisi valvoa, osallistuvat lainsäädännön valmisteluun vaikuttaen lopputulokseen niin voimakkaasti, ettei lopputuloksena voi enää puhua valvonnasta vaan suosimisesta.

Sääntelijän kaappauksessa ei ole kyse lainsäädäntöprosessiin pikkuviasta vaan George Mason – yliopiston Adam Thiereriä lainatakseni suuren mittakaavan poliittisesta ongelmasta, jonka Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson tunnisti jo vuonna 1913.

Suomessa asiasta ei puhuta lainkaan.

Kuten Anders Blomin tutkimusta kuvanneessa osiossa todettiin, suomalaisten korruptiivisten rakenteiden tutkimus on jäänyt niukaksi. Sen sijaan, että tilannetta yritettäisiin korjata, akateeminen tutkimus on saanut rinnalleen politisoidun strategisen tutkimuksen. Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että yhä kasvava joukko tutkijoita valjastetaan liehittelemään vallanpitäjien suosikkihankkeita ja verhoamaan tieteen kaapuun niitä politisoituja tutkimustuloksia, joilla kansalaisille epäedullisia hankkeita halutaan perustella.

Poliittiselle järjestelmälle alistettu strateginen tutkimus on lähisukua Ylelle – kumpikaan ei ole aidosti riippumaton vaan kytketty taloudellisin sitein toimeksiantajaansa.

Tutkimuksen valjastamisesta poliittisiin tarkoituksiin käytetään nimitystä Politicization of science.

8.    Kaverikapitamismin peruskivi: lakien kaksoisfunktio

”Skimmaus” tarkoittaa luotto- tai pankkikortin kopiointia tyypillisesti pankkiautomaattiin
liitetyllä laitteistolla. Käyttöesimerkki: ”Poliisit eivät pysy skimmaajien perässä.”

— Urbaani Sanakirja

Kaverikapitalistisessa järjestelmissä päätöksiin sisältyy piilotettu kaksoisfunktio – lakien ääneen sanotun tarkoituksen lisäksi on jatkuvasti käynnissä rinnakkaisprosessi: vallan rakenteiden lujittaminen ja/tai rahan kanavoiminen omille intressipiireille. Asiaa ei koskaan sanota itse ääneen, muttei sitä kysyttäessä kiistetäkään.

Kaksoisfunktion vaikutus on suuri. Kun yksi hallituspuolue lypsää etuja jonkun välttämättömän uudistuksen toteuttamisen ehtona, muut tekevät saman perässä. Mikäli kyse olisi kansalaisille tärkeiden poliittisten hankkeiden läpiviennin vaihtokaupasta, asiaa voisi katsoa vielä läpi sormien. Mutta rajansa kaikella. Mikäli lakihankkeiden pääasiallinen tai ainoa tarkoitus on vallan sementointi ja kasvattaminen, pitäisi vallan valvojilta löytyä selkärankaa pelin viheltämiseen poikki. Tämä onnistuu, jos valvojat ovat riippumattomia.

Maata ovat vuosikausia hallinneet tosiasiallisesti kolme puoluetta: Keskusta, Kokoomus ja SDP. Kullakin näistä on raskas syntitaakkansa kannettavanaan. Suomea johtaa tällä hetkellä Keskusta, ja sillä on suurin määräysvalta lainsäädäntöön. Luomme tämän takia katsauksen siihen, kuinka Keskusta on viime vuosina toiminut.

Yrittäjyysvajeesta kipeästi kärsivä Suomi huudatti 2015 pääministeriksi keskustataustaisen yrittäjän, jonka kaikki huippusuoritukset on tehty poliittisesti säädellyillä regulaatiomarkkinoilla. Häkäpönttö-Sipilän kansansuosio hyydytti median. Tai ainakin sen osan mediasta, joka ei ole kytkeytynyt keskustapuolueeseen. Jälkimmäisen ei tietenkään koskaan ollut tarkoituskaan tehdä muuta kuin innostaa ”puolueettomalla tiedonvälityksellä” kansalaisia tuoreen keskustakasvon taakse.

8.1  Vaalirahoituskohu

Vuoden 2008 vaalirahakohun aikaan Suomen korruptoituneisuus oli jatkuvasti uutisissa. Tuolloin asiaan perehtynyt toimittaja Arvo Tuominen kertoi[31], että ”suomalainen demokratia on firmavetoista, yritykset sponsoroivat edustajiaan eduskuntaan.” Hän kiteytti myös: ”Jos rakennusliikkeet haluavat urakoita ja kaavoitettuja tontteja kasvukeskuksista, niiden on pakko olla hyvää pataa poliitikkojen kanssa.”

Erityisen rajuna ja sikamaisena tämä ilmiö näyttäytyi silloisen pääministeri Matti Vanhasen ja liikemiesporukan Merisalon, Sukarin, Yli-Saunamäen ja Kakkosen yhteispeli. Liikemiesryhmää hyysättiin valtakunnan paraatipaikalla Kesärannassa. He kanavoivat satoja tuhansia Vanhaselle itselleen sekä muille keskustalaisille ehdokkaille, ja Vanhanen yritti luikkia karkuun jakelemalla lausuntoja: ”en muista”, ”näkemykseni eivät ole ostettavissa”, ”ei mielikuvaa tapaamisesta”.

Kun rakentaa kuluttajille suunnattuja hehtaarihalleja, liiketoiminnan tulos tuppaa jo ihan arki-intuitionkin mukaan olemaan vahvasti riippuvainen suopeasta kaavoituksesta. Ja kuten OECD arviossaan totesi, kaavoitus on kautta maailman eräs kaikkein korruptoituneimpia politiikanhaaroja. Joku voi pitää uskottavana sitä, että kiinteistöbisnestä harjoittava konklaavi saa audienssin Kesärannassa, puhuu kaikesta muusta paitsi kiinteistöbisneksesta ja lopuksi häipyy järjestelemään massiivista rahasäkkiä hyvälle isännälleen.

Ketkujen kerho tarvitsee rahaa. Kun kaikki ovat huijauksessa mukana, jokainen vaatii jatkuvasti enemmän. Niinpä rahan tarve kasvoi jatkuvasti. Kunnes viimein tuli stoppi.

HS ei kokoomuksen tai vihreiden sotkuihin yleensä juuri koske, mutta keskustan sikailujen esiin nostamisessa se toisinaan loistaa. HS sai iltapäivälehtien kanssa nostettua myräkän, joka poltti keskustan istuvan johdon näpit kokonaan ja poltti häpeäroviolla kohtuullisen joukon petkuttajia.

Sotkussa oli yksinkertaisesti kyse siitä, että Keskusta myi rahaa vastaan kiinteistöbisneksessä mukana olleille poliittista suojelua ja mieluisia päätöksiä.

Anneli Jäätteenmäen, Matti Vanhasen, Mari Kiviniemen, Jarmo Korhosen ja muiden törttöilystä on syntynyt niin valtavasti aineistoa, ettei ole tarkoituksenmukaista käydä asiaa läpi sen tarkemmin tässä. Mutta mainittakoon vielä Nuorisosäätiön sekä ex-valtionsyyttäjä Matti Nissisen rooli lyhyesti.

Matti Nissisestä tuli tosiaan ”ex”-valtionsyyttäjä hiljattain, koska hän oli lapioinut julkista rahaa veljensä firmalle ja jäi siitä kiinni. Samainen mies oli aikaisemmin arvioimassa silloisen pääministeri Matti Vanhasen Nuorisosäätiö-puliveivausta. Vanhanenhan oli lapioinut kasapäin veroeuroja keskustalaiselle säätiölle, ja sai sieltä vaalitukea. Tilanne vertautuu siihen, että huoltoaseman myyjä antaisi ohikulkevalle kaverilleen kaikki rahat kassasta, ja saisi tältä palkkioksi satasen.

Huoltsikkavarkaat joutuvat käräjäoikeuteen, mutta korkeille poliitikoille on rakennettu perustuslakivaliokunta-nimisen apparaatti, jossa he voivat itse päättää omasta syyttömyydestään. Vanhasen esteellisyys todettiin, muttei tästä seurannut yhtään mitään.

Noh, lopulta Matti veti johtopäätökset ja vetäytyi keskustan puheenjohtajan ja pääministerin paikalta.  ”Päätökseen on vaikuttanut jalkaleikkaus”, kertoi syyksi joulun aatonaattona – median kannalta surkeimpana kuviteltavissa olevana uutispäivänä (Ilta-Sanomat 23.12.2009: ”Matti Vanhanen väistyy keskustan johdosta, menee jalkaleikkaukseen.”). Kun Vanhanen seuraavan kerran mittautti valtakunnallista suosiotaan, oli suoritus ennennäkemättömän surkea. Vain 4,1 % äänestäneistä suomalaisista toivoi ryvettyneestä Vanhasesta presidenttiä 2018.

Nuorisosäätiössä toiminut Antti Kaikkonen (kesk.) sai viiden kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen luottamusaseman väärinkäytöstä.

”On selvää, että Nuorisosäätiön tukikäytäntö ei ole syntynyt Kaikkosen toimiessa hallituksen puheenjohtajana. Kaikkonen on kuitenkin hyväksynyt aiemmin omaksutun – ja itselleen edullisen – käytännön jatkumisen”, oikeus summasi (Uusi Suomi 30.1.2013: ”Antti Kaikkoselle ehdollinen vankeustuomio”).

.

Kaikkonen myönsi asian jälkipyykkiä pestäessä harvinaisen selkeäsanaisesti, että hänen toimintansa oli sekä keskustapuolueen että muidenkin tavallinen käytäntö:

”Se, mikä vielä viime vuosikymmenellä oli tavallinen käytäntö, ei ole enää yhtä hyväksyttävää. Näitä vanhoja käytäntöjä on nyt tarkasteltu uusien, tämän ajan silmälasien läpi. Se on ollut ongelmallista niiden kannalta, jotka on nostettu tikunnokkaan.”[32]

”Mulle taisi jäädä Musta-Pekka käteen tässä” (Radio Nova, verkkosivusto 1.2.2013: ”Antti Kaikkonen pahoillaan tuomiostaan: Musta-Pekka jäi käteen”).

”Paljon asioita on selvittämättä muissakin puolueissa. Tämäntapaista säätiörahoitusta on ollut muuallakin, ja monenlaista muuta. On turha luulla, että tässä olisi kaikki.” ”Ei tunnu tasapuoliselta, että esiin otetaan vain muutama tapaus.” (Yle 30.1.2013: ”Kaikkonen: Paljon asioita on selvittämättä.”).

Vankeusrangaistukseen tuomittu Kaikkonen toimii tällä hetkellä pääministeripuolue Keskustan eduskuntaryhmän johtajana.

8.2  Paskalaki

Kaikista keskustapuolueen ajamista lakihankkeista niin sanottu paskalaki kuuluu kaikkein ikävämpien joukkoon. Rumasti lempinimettyä lakihanketta valmisteltiin pitkään maaseudulla asuvien kiusaksi. Se osoittaa poikkeuksellisen selvästi, miten kaksoisfunktio toimii.

Maaseudulla asuvien kansalaisten niskaan oltiin sälyttämässä pakottavaa lainsäädäntöä, jonka vuoksi olisi hankittava kallis, kymppitonnin vesipuhdistamo. Laitteet toimivat huterasti eivätkä pääsääntöisesti yllä haluttuun puhdistustulokseen. On kiistatonta, että haja-asutusalueilla asuvat suomalaiset eivät olisi laittaneet vähiä rahojaan tällaisiin laitteisiin, ellei heitä pakkokeinoin moiseen ajettaisi.

Jäteveden puhdistuslaitteille luotiin Suomeen niin sanotut regulaatiomarkkinat. Tällaisen markkinan luominen edellyttää aina sääntöjen muuttamista. Ellei asiaa koskevaa asetusta olisi tehty, ei tuhansien eurojen laitteita olisi tarvittu.

Mikä oli nykyisen pääministerin Juha Sipilän rooli tässä kaikessa?

Ketäänhän ei voi syyttää yrittämisestä, päinvastoin. Yrittäjiähän tämä maa kipeästi kaipaa. On kuitenkin erotettava toisistaan normaalit markkinat ja regulaatiomarkkinat. Ensimmäinen on aitoa ja markkinaehtoista, toinen jotain ihan muuta. Regulaatiomarkkinoilla menestyy vain ja ainoastaan silloin, kun markkinat on luotu lainsäädännöllisellä pakolla. Ja niinhän keskustapuolue paskalain tiimoilla menetteli.

Laitteiden myynnin huimin kasvuvauhti koettiin aikana, jolloin keskustajohtoinen hallitus nuiji kansan vihaaman paskalain läpi soraäänistä piittaamatta. Tulitukea annettiin keskustalaisen Hannele Pokan johtamasta ympäristöministeriöstä. Sipilän yhtiö viritti toimintaansa siten, että se olisi pystynyt valmistamaan valtavan määrän laitteita.

Kuvio on ruma, mutta tulee samalla paljastaneeksi karulla tavalla, mistä paljon mainostetussa cleantechissä on usein kyse: suuret massat pakotetaan maksamaan alati tiukkenevan ympäristölainsäädännön varjolla, jolla luodaan harvoille ja valituille rahastusautomaatti.

Yrittäjät totta kai myyvät erittäin mielellään laitteita, tarvitsivatpa loppukäyttäjät niitä sitten tai ei.

Erityisesti sellaisten laitteiden valmistamien ja myyminen houkuttaa, josta omaan lähipiiriin kuuluvat yrittäjät ovat etukäteen saaneet lainsäädäntöä valmistelevalta portaalta venäläisen vihjeen siitä, mitä laissa parin vuoden päästä lukee.

Mutta Suomi ei nouse sillä, että päällemme sälytetään tarpeetonta, pakottavaa lainsäädäntöä ja meille sen jälkeen pakkomyydään härveleitä, joilla toteutetaan noita sääntöjä.

8.3  Sote ja maakuntamalli

Keneltäkään, joka seuraa päivänpolitiikkaa, ei ole jäänyt näkemättä Keskustan koplaus sote-uudistuksessa. Puolue on asettanut kaikkien kansalaisten terveydenhuoltouudistuksen panttivangiksi, ja vaatii valtansa sementointia ja valtatasapainon muuttamista raskaalla maakuntauudistuksella.

Sovelletaan Forgotten man -teoriaa sekä kaksoisfunktioteoriaa kolmeen erilaiseen keskustan hankkeeseen:

Keskustalainen media on tukenut puolueen tavoitteita ja väittää kannanottojaan journalismiksi. Meidän olisi lupa odottaa ylimmiltä päättäjiltämme parempaa.Keskustalaisen valtapiirin toiminnan havainnointi kertoo seuraavaa: Suomen poliittinen järjestelmä on ostettavissa. Se on ostettu ennen ja se voidaan ostaa uudelleen. Keskustapuolueen vanha johto toimi 2008 vaalirahoitusasioissa tavalla, jota voidaan pitää korruptiivisena. Sen nykyjohto toimi ”paskalaki”-kuviossa väärin, ja se toimii tällä hetkellä maakuntauudistusta eteenpäin viedessään väärin.

9.    Mediasta voit lukea, mitä mieltä sinun tulee olla

Median kaikkein tärkeimmän tehtävän pitäisi olla poliittisen vallankäytön valvonta. Suomalainen mediakentän kovinta ääntä käyttävät kuitenkin koostuu pitkälti lähes monopoliasemassa oleva Yle sekä suuryritystaustainen HS. Kun toinen käyttää resurssinsa vallanpitäjien kantojen toisteluun ja toinen suuryritysten kantojen markkinointiin journalismina, niin onko kumma, ettei tavallisen kansan etu heijastu median ulostuloihin?

Anna poliittiselle järjestelmälle aikaa sata vuotta, niin se rakentaa suojakseen näkymättömän linnoituksen, jonka muureja on äärimmäisen vaikea murtaa. Aivan kuten vanhat linnat kasattiin tiili kerrallaan, nykyisten vallanpitäjien suojamuurit rakennetaan yksi poliittinen päätös kerrallaan. Muurin suojissa astelevat kahdenlaisen vallan edustajat – poliittinen valta sekä mediavalta. Ne sietävät toisiaan, koska kohtalonyhteys takaa niille huikean aseman. Molemmat hamuavat itselleen lisää valtaa, jos siihen pystyvät. Vallanpitäjien nimet vaihtuvat, mutta asetelma säilyy.

Molemmat puolustautuvat raivokkaasti haastajia vastaan, usein yhdessä. Aivan samalla tavalla kuin poliitikot puolustautuvat verisesti uusia haastajia vastaan, perinteinen media hyökkää jokaisen kimppuun, joka haastaa sen vuosisataisen oikeuden päättää yksin siitä, mistä asioista keskustellaan ja mistä vaietaan.

Tässä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä. Kuten olemme aikaisemmista luvuista lukeneet, vanhoihin valta-asemiin tottuneet hallitsijat käyvät aina haastajiensa kimppuun.

Kun perinteinen media ei kykene käsittelemään ongelmia, jotka ahdistavat kansalaisten syviä rivejä, on luonnollista että alalle syntyy uusia toimijoita. Niin sanotut disruptiiviset mediatoimijat haastavat vanhoja valtarakenteita, ja saavat tuta perinteisen median raivon. Sama pätee sosiaaliseen mediaan, joka haastaa perinteisen median agendan määrittelyoikeuden sekä ansaintamallin. Media vastaa viha-, vale- ja Venäjä-syytöksin.

Kenen asialla?

Turhautuneimmat ja vihaisimmat ihmisistä kokevat, etteivät poliitikot eivät ole enää tavallisten ihmisten asialla.  He kokevat poliitikkojen työskentelevän omien ja intressipiiriensä etujen puolesta.

Poliittisen järjestelmän ja vapaan median pitäisi kaiken järjen mukaan arvostaa kansalaismielipidettä ja kansalaisten oikeutta vapaaseen ilmaisuun. On ilmeistä, ettei näin ole. Media suhtautuu kansalaismielipiteeseen mustasukkaisella vihamielisyydellä ja projisoi siihen oman raivonsa. ”Miksi vihaatte”, media on kysyvinään.

Poliittinen valta tarkoittaa rahaa. Samoin mediavalta. Miksi kukaan antaisi hallussaan olevia suunnattomia omaisuuksia pois?

Kuten aiemmin kerroimme, Anders Blom totesi kantanaan, että suomalainen media on ollut aina 2000-luvulle saakka lojaali politiikan ja talouden sisäpiirille. Tämä vastaa arkihavaintoa, joskaan väite ei koske koko mediaa, eikä edes räikeimpien kaverikapitalismia puolustavien medialinnakkeiden koko toimituskuntaa.

Suomalainen media voidaan painotustensa perusteella jakaa muutamaan luokkaan: on eduskunnan alainen Yle sekä varsinaiset puoluemediat, kuten Demokraatti ja Verkkouutiset jne. Lisäksi löytyy kaupallista yhteistyötä painottavia medioita sekä mielipidevaikuttamiseen keskittyneitä medioita. Löytyypä jokunen sellaisiakin kirkasotsia, joka yrittävät toimia mahdollisimman puhtaan journalismin keinoin. Käytetään tässä esityksessä seuraavanlaista jakoa:

• Kaupallinen media
• Eduskunnan Yle
• Löyhän puolueliitoksen mediat
• Varsinaiset puoluemediat
• Mielipidemediat
• Journalistisia ihanteita kunnoittava media
• Disruptiivinen, nykyisiä valtarakenteita haastava media

Erityisen rajusti perinteinen media käy niiden kimppuun, jotka ovat nousseet ilman sen hyväksyntää ja ohjailua. Vielä rajumman kohtalon kokee nykyiset valtarakenteet haastava disruptiivinen media.

Vastaavasti ”oman piirin väelle” sallitaan lähes mitä tahansa.

9.1  Suomalaisen median poliittinen sukutausta

On hyödyllistä kurkistaa historiaan, jotta voisimme saada selvää suomalaisen median sukujuurista.

Suomalainen sanomalehdistö oli syntyvuosikymmeninään hämmästyttävän vahvasti sidoksissa poliittisiin puolueisiin. Suurimmissa kaupungeissa kullakin puolueella tapasi olla oma sanomalehti, jotka sitten julkaisivat samoista tapahtumista omannäköisiään uutisia. Puoluesitoutuneen lehdistön aika jatkui vuosikymmeniä, ja siitä irtauduttiin vasta 1990-luvulla, samoihin aikoihin Neuvostoliiton hajoamisen kanssa. Moni aiemmin puolueväriä täysin avoimesti näyttänyt lehti pyyhki sittemmin puoluesympatiat linjapapereistaan ja alkoi vannoa ainakin julkisuudessa objektiivisen journalismin nimiin. Jotkut talot ovat vuosien etääntyneet emopuolueestaan enemmän, jotkut vähemmän.

Keijo Lehto on tehnyt väitöskirjassaan suurtyön tutkiessaan linjapapereiden muutosta vuosina 1971–2005. Hänen työnsä[34] perusteella uskaltanen tehdä seuraavan väitteen:

Kokoomustaustaisiin medioihin lukeutuvat Aamulehti, Hämeen Sanomat, Karjalainen, Länsi-Suomi, Pohjalainen, Satakunnan Kansa sekä Uusimaa. Keskustataustaisia medioita ovat Etelä-Saimaa, Iisalmen Sanomat, Ilkka, Itä-Savo, Kainuun Sanomat, Keskipohjanmaa, Keskisuomalainen, Lapin Kansa, Pohjolan Sanomat ja Savon Sanomat. RKP-taustaisia medioita ovat Jakobstads Tidning, Vasabladet sekä Österbottningen. SDP:n leiriin voitaneen laskea Kymen Sanomat. Kutsun näitä tässä tekstissä löyhän puolueliitoksen medioiksi.

Ylläolevaa listaa ei pidä ylitulkita. Kyseiset mediat eivät tietenkään ole mainittujen puolueiden suorassa määräysvallassa. Kaikki medioiden toimittajatkaan eivät välttämättä ole perillä omien talojensa historiallisista kytkennöistä tai vaikka olisivatkin, eivät anna niiden vaikuttaa omaan toimintaansa millään tavalla. Ylläolevan listan ydin on tarjota yksinkertaistettu, mutta käyttökelpoinen ajatusmalli kokonaisuuksien hahmottamisen helpottamiseen.

Kaikista mahdollisista asioista mielellään raportoiva media kaihtaa keskustelua omasta suuntautuneisuudestaan kuin ruttoa. Tämä on harmillista, eikä ole eduksi lukijoille.

9.2  Kaupallisuus vai mielipiteet edellä?

Yle on mediana verovaroin rahoitettuna hallituksesta taloudellisesti riippuvainen. Oli paha virhe kytkeä Yle Eduskunnan suoraan budjettivaltaan. Niin ikään on riippumattomuuden kannalta erittäin paha virhe kytkeä yhä suurempi osa suomalaisesta mediatoimijoista (MTV on jo kytketty, STT on harkinnassa) hallituksen napanuoraan.

Suomalaisesta mediakentästä suuri osa on hampaattomaksi tehdyn Ylen vaikutuspiirissä. Suuri osuus Ylen ulkopuolisista mediatoimijoista on löyhiä tai tiiviimpiä kytköksiä poliittisiin puolueisiin tai näiden taustalla vaikuttaviin intressipiireihin. Aidosti riippumattomilla mediataloilla on kovin vähän tilaa toimia.

Kun Yle pumppaa päivittäistapahtumat maksutta verkkoon, on kaikkien muiden liiketoimintamalli koetuksella. Kaupallisen puolen malliksi jää mainosmyynti, jossa toimeksiantaja saa sekä tilaa etusivulla että myönteisen kohtelun toimitetussa sisällössä. Jokainen mainostaja tietää, että orgaaninen lehtijuttu toimii kymmenen kertaa mainosta tehokkaammin. Ja niin tietää myös kaverikapitalisti. Juuri tämän vuoksi omat näkemykset pitäisi aina saada julkisuuteen neutraaliksi mielletyn median kautta.

Kaupallinen media on poliiittistaloudellisesti kytkeytyneistä omistajistaan ja mainostajistaan taloudellisesti riippuvainen. Kaupallisen median keskeisimpänä intressinä ei ole ilmentää kansan mielipiteitä vaan rahoittajiensa mielipiteitä.  Toisaalta: niin kauan kuin tämä tulonhankintamuoto ei ole uhattuna, ei kaupallisella medialla ole suurta syytä kiihkoilla mihinkään suuntaan. Kaupallisen puolen mediat ärhäköityvät silloin, kun niiden intressipiirin edut ovat uhattuna. Esimerkkeinä kaupallisen puolen toimijoista ovat vaikkapa tuotemainontaan viritetyt naistenlehdet.

Mielipidemedia (esimerkiksi HS, Image ja Radio Helsinki) puolestaan on rahoituspohjastaan johtuen suuntautunut ohjailemaan tavallisen kansan mielipiteitä. Se kokee sosiaalisen median välityksellä leviävät kansalaisten omat viestintähankkeet kilpailijoikseen, ja hyökkää niitä vastaan. Jos mielipidemedia pystyy, se marginalisoi ja myrkyttää vaihtoehtoiset uutiskanavat. Mitä kiivaampi mielipidevaikuttaja, sen enemmän kysymyksiä herää vaikuttamisen motiiveista. Ja mitä kiivaampi oikeaoppisuuden vartija, sen varmemmin perusteluissa on jotain vialla.

Troijan muurien sisälle raahattiin yksi hevonen, suomalaisen journalismin kylään on rahdattu niitä useampia. Parhaassa tapauksessa troijalaisen aiheuttama vahinko on pienimuotoista ja näyttäytyy esimerkiksi pienimuotoisena piilomainontana. Ikävämmissä tapauksissa uutisväline omaksuu suurpääoman poliittisen kannan ja rummuttaa sitä objektiivisena totuutena. Kaikkein surkeimmassa tapauksessa uutisväline toistelee argumentteja, jotka se tietää näennäisperusteluiksi, leimaa kriitikot, luo mediapaniikilla välttämättömyyden ilmapiirin ja saattelee kansakuntaa lainsäädännölliseen kaksoisfunktioratkaisuun – tavoitteena oman viiteryhmän vallan sementointi sekä yhteisten varojen entistä kiivaampi lypsäminen.

9.3  Minkälaiseen mediaan voisi luottaa?

Journalismin uskottavuus pohjautuu siihen, että se esittää puolueellisen tiedon sijaan tosiasioita. Amsterdamin yliopiston emeritusprofessorin Denis McQuailin 1992 kehittämää ja sittemmin jatkojalostamaa yleislänsimaista lehdistöteoriaa pidetään yleisesti perustana sille, miten journalismi saavuttaa riippumattomuuden ja miten siihen voi luottaa.

McQuail kiinnittää teoriansa kolmeen perusarvoon, joita hän pitää paitsi viestinnän, pitkälti myös länsimaisen yhteiskunnan perusperiaatteina. Nämä ovat vapaus, tasa-arvo ja järjestys. Nämä kolme jakautuvat edelleen pienempiin osatekijöihin, joita ovat esimerkiksi riippumattomuus, pääsy, moninaisuus ja objektiivisuus. Objektiivisuuden vaatimukseen kuuluvat sellaiset seikat kuin totuudellisuus, puolueettomuus ja rehellisyys.

Jo aikaisemmin mainitussa Keijo Lehdon väitöskirjassa avataan McQuailin havaintoja:

”Tasa-arvo tähtää McQuaililla vaatimuksena siihen, että sanomalehti ei suosi epäreilusti toimituspolitiikassaan joitain ryhmiä toisten kustannuksella.”

”Tasa-arvon vaatimus edellyttää demokratiassa, että sanomalehdistö ei tee erityispalveluksia poliittisille vallanpitäjille. Julkisuuteen on päästävä sekä virallisen totuuden edustajien että sille vastakkaisten äänien.”

”Tasa-arvon mukaista on, että ilmoittajia kohdellaan samoin ehdoin vapaiden markkinoiden normaalien periaatteiden mukaisesti. Vaihtoehtoisten äänten tulisi päästä tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden nimissä esille samoin ehdoin kuin hallitsevien näkemysten, kunhan kaikkia koskevat tietyt kriteerit täyttyvät.”

Mediaa pitkään tutkinut yhdysvaltalainen Dean Starkman varoitti: jos media keskittyy ainoastaan status quon mukaisten käsitysten raportointiin, se tulee jatkuvasti yllätetyksi. Valtavirran ulkopuolelta tulevien äänien sivuuttaminen johtaa jatkuvaan shokkien ja yllätysten tilaan.

Brexit ja Trump tulivat medialle täytenä yllätyksenä. Sen sijaan, että yhdysvaltalaiset mediakonglomeraatit olisivat yrittäneet ottaa selvää siitä, minkälaisella moukarilla globalisaatio ja kaverikapitalismi hakkaa keskiluokkaa päähän, ne keskittyivät ihmisten vähättelyyn ja moittimiseen, tunnetuin seurauksin.

Journalistiikan professori Ari Heinonen jatkaa[35] McQuailin teoriasta: Yleisön ei McQuailin mukaan tule vaikuttaa journalismi-instituution sisällä. Sen sijaan yleisön vaikutus medioihin tulisi tapahtua markkinoilla tapahtuvan kysynnän kautta. Mediamyynnin kassavirta heijastaa yleisön perustavaa tyytyväisyyttä tai tyytymättömyyttä. Jos talousluvut näyttävät huonolta, toimii tämä hälytysmerkkinä journalisteille siitä, ettei toimituspolitiikka ole kohdallaan. Toisaalta pelkkää tulovirtaa ei tietenkään voida pitää ainoana journalismin laatukriteerinä.

”Sanomalehdet ovat voineet objektiivisuuden turvin kasvattaa uutistensa markkina-arvoa ja laajentaa niiden käyttökelpoisuutta yleisön joukossa, ja yleisö on puolestaan oppinut ymmärtämään objektiivisuuden periaatetta toimitustyön pohjana, mikä on lisännyt yleisön luottamusta lehteä kohtaan”, Keijo Lehto kirjoittaa.

Objektiivisuuden McQuail jakaa vielä kahtia: tosiasiallisuuteen ja puolueettomuuteen.

Lehto täsmentää: ”Tosiasiallisuuden alakäsitteitä ovat taas totuus, relevanssi (olennaisuus) ja informatiivisuus, joka viittaa viestin huomioarvoon, muistettavuuteen ja ymmärrettävyyteen. Puolueettomuuden osatekijät ovat esityksen tasapaino ja neutraali esitystapa. Informaation laadun mukaisesti sanomalehden tulee tarjota monipuolisesti olennaiset uutiset ja taustainformaatio yhteiskunnasta ja maailmasta; informaation tulee olla objektiivista eli täsmällistä, rehellistä, riittävän täydellistä, totuudellista, luotettavaa ja tosiasiat on erotettava mielipiteistä; informaation tulee olla myös tasapuolista ja reilua (puolueetonta), lehden on raportoitava vaihtoehtoisiakin näkökulmia ei-sensaatiomaisella, puolueettomalla tavalla.”

Omana käsityksenäni totean, että suomalaisen lehdistön kaikkein suurin kompastuskivi on konsensushakuisuus, vallan pönkittäjänä ja suurpääoman äänitorvina toimiminen sekä epätasapuolisuus.

10.                  EU

10.1                Ensisijaisuusperiaate

Seuraavaksi muutama sana EU:sta. Suomella ei tunnetusti ole enää omaa kauppa- tai rahapolitiikkaa. Finanssipolitiikassa pitäisi totella Brysselin ohjeistusta. Lisäksi on noudatettava EU:n sisämarkkinoista ja valtiontuista annettuja sääntöjä.

Siihen nähden, miten valtava vaikutus EU:lla on Suomen lainsäädännölle, parlamentarismille ja demokratialle ylipäätään, on hämmästyttävää, kuinka vähän asiasta käydään julkista keskustelua.

Suomella ei ole käytännössä tosiasiallista valtaa vaikuttaa EU:sta meille saneltavaan tulevaan lainsäädäntöön. Me otamme asetusten ja direktiivien muodossa vastaan sen, mitä muualla päätetään. Asetukset ovat välittömästi voimassa, direktiivit vasta sitten, kun ne ovat menneet eduskunnan lainsäädäntöputken lävitse. Kannattaa huomata, että tässä kohdassa ei käytetty ilmaisua ”jos menevät”. Kaikki direktiivit toteutetaan Suomen lainsäädäntöön. On pakko.

EU:n lait menevät Suomen lain edelle. Siteerataan EU-lainsäädäntöä:

”Ensisijaisuuden periaatteen mukaan Euroopan unionin oikeus on jäsenvaltioiden kansallisen oikeuden yläpuolella. Ensisijaisuuden periaate koskee kaikkia velvoittavia unionin säädöksiä. Jäsenvaltiot eivät siis voi panna täytäntöön kansallisia sääntöjä, jotka ovat unionin oikeuden vastaisia.”[36]

”Jos jokin kansallinen sääntö on ristiriidassa jonkin unionin säädöksen kanssa, jäsenvaltion viranomaisten on pantava täytäntöön unionin säädös. Kansallista lainsäädäntöä ei mitätöidä eikä kumota, se ainoastaan lakkaa olemasta sitovaa.”

”Ensisijaisuusperiaatteen moitteetonta soveltamista valvoo unionin tuomioistuin. Jos jäsenvaltiot eivät noudata periaatetta, tuomioistuin määrää niitä vastaan seuraamukset.”

Velvoitteiden noudattamatta jättäminen johtaa sakkoihin. Sakko voi napsahtaa, jos Suomi vääriä päätöksiä sekä myös silloin, jos viivyttelee EU:n lakien täytäntöönpanossa.

Aika kauas ollaan tultu tilanteesta, jossa vaaleilla valitut kansanedustajat kokoontuivat valtiopäiville päättämään, minkälainen lainsäädäntö palvelisi kansalaisia parhaiten.

Yle kysyi hiljattain mielipidettäni vuoden 2017 tärkeimmästä uutisoimatta jääneestä uutisesta. Se on mielestäni kysymys siitä, mikä on Suomen valtion asema tulevaisuuden Euroopassa? EU:sta käytävä julkinen keskustelu jankkaa sen välillä, kuinka ”vääriä” populistien kommentit ovat ja sen, kuinka välttämätöntä on edetä EU:n ja Euroopan hankkeessa. Kokonaan jää käsittelemättä se, kuinka paljon itsenäisen valtion toimintoja voi siirtää ylikansallisille elimille, jotka eivät tottele äänestäjää. Käymättä jää myös kriittinen keskustelu siitä, onko eteneminen taloudellisesti mielekästä.

Jos jatketaan nykyisellä polulla, olemme menossa kohti jonkinlaista osavaltio-Suomea. Onko meillä edessämme samankaltainen tilanne kuin vaikkapa Minnesotan osavaltiolla Yhdysvalloissa? Suunnilleen saman verran asukkaitakin olisi ja sijainti siellä kaukana pohjoisen periferiassa.

10.2                Ylikansallinen päätöksenteko vs. demokraattinen tilivelvollisuus

EU:ia tavataan luonnehtia demokraattiseksi arvoyhteisöksi. Valitettavasti EU-jäsenyys ei lisää Suomeen demokratiaa. Se vähentää sitä. Ylikansalliset elimet kun on tehty nimenomaisesti siihen tarkoitukseen, että niillä ohitetaan kansallinen päätöksenteko.

Oikeusministeriön julkaisusta: ”Demokratian ala on myös kaventunut lisääntyneen ylikansallisen päätöksenteon myötä. Kansallisvaltioiden sisällä vaaleilla valitut päätöksentekijät eivät loppujen lopuksi vastaakaan päätöksistä, vaan monet päätökset syntyvät ylikansallisten instituutioiden puitteissa käydyissä hallitustenvälisissä neuvotteluissa. Koska hallitustenväliset neuvottelut eivät voi olla läpinäkyviä ja ne tarjoavat hallituksille myös mahdollisuuksia poliittisen vastuun välttämiseen, demokraattinen tilivelvollisuus ei voi kovinkaan hyvin toteutua ylikansallisessa päätöksenteossa.”[37]

EU:n päättäjät eivät ole Suomen kansalaisille – tai minkään muunkaan maan kansalaisille tilivelvollisia. EU laatii lakejamme, muttei ole niistä poliittisessa vastuussa. Se ei ole tilivelvollinen tekemisistään. Valta ilman vastuuta on myrkyllinen yhdistelmä, ja edustuksellisuuden puutteella on kautta historian ollut seurauksensa.

Suomi oli äskettäin joutua erittäin ikävään tilanteeseen LULUCF-asetuksen käsittelyssä. Asia koski sitä, miten hiilinielut ja metsien ja maankäytöstä aiheutuvat päästöt otetaan huomioon EU:n ilmastotavoitteissa.

EU:n päätöksenteossa on viime kädessä kyse jäsenmaiden omasta edunvalvonnasta. Periferia-Suomen edut eivät läheskään aina ole linjassa manner-Euroopan maiden edun kanssa. Suuret maat vetävät kotiinpäin aivan samalla tavalla kuin perinteiset puolueet Suomessa. Kuten kaikkialla maailmassa, lainsäädännön kaksoisfunktio toimii EU:ssakin päätösten taustalla, tavoitteena vallan sementointi askel kerrallaan. Meidän näkökulmastamme ongelmana vain on se, että kun Ranska tai Saksa vetävät EU:ssa kotiinpäin samalla tavalla kuin täkäläiset Keskusta ja Kokoomus, ovat ongelmat kertaluokkaa vakavampia.

11.                  Lopuksi

Perinne-Suomi on muutostilassa. Suomalaisten suuryritysten absoluuttisesta vallasta ollaan siirtymässä kohti kansainvälisten korporaatioiden valtaa. Suomalainen kaverikapitalisti taistelee viimeiseen asti, että riesanamme olisi worst-of-both-worlds – suomalainen korporativismi sekä EU:n suuria maita suosiva politiikka.

Perinne-Suomessa monopolina toimi Valio. EU-Suomessa Nestle, Unilever ja Procter&Gamble.

Onkin paradoksaalista, että EU:n etuja rummuttaneet kaverikapitalistit joutuvat nyt pohtimaan omaa asemaansa ja sopeuttamaan toimintaansa pärjätäkseen globaalien jättien puristuksissa.

Vieläkin synkempiä pilviä kasaantuu horisontiin. Jos TTIP:n kaltaiset vapaakauppasopimukset etenevät, voivat  suuryritykset pian ohittaa investointisuojamenettelyllä kansallisen lainsäädännön. Kansallisen päätäntävallan tila käy yhä ahtaammaksi.

+++

Miten ihmisiä voitaisiin suojata niin sanotuilta nigerialaiskirjeiltä? Pitäisikö säätää laki, jonka mukaan sellaisten lähettäminen (tai vastaanottaminen) tehtäisiin laittomaksi? Vai pitäisikö rakentaa suojelurahasto nigerialaiskirjeiden uhrien auttamiseksi?

Ei kumpaakaan. Järkevämpää on havaita ilmiö, selvittää sen toimintamekanismit ja varoittaa sitten ihmisiä asiasta käymällä asiasta laaja julkinen keskustelu. Lopputuloksena yläasteen oppilaatkin tulevat immuuniksi huijaukselle, johon aikanaan langettiin^(MTV2) jopa ministeritasolta.

On olemassa helppo tapa, jonka avulla voi saada immuniteetin huijaria vastaan: ota selvää, miten hänen huijauksensa toimii. Kun mekanismi on selvillä, et enää lankea siihen.

Koko yhteiskunnan rakenteet lävistävän kaverikapitalistisen järjestelmän purkaminen on toki monin verroin vaikeampaa kuin yksittäisen ketjukirjehuijarin narauttaminen. Lisäksi liian monet on sosiaalistettu ajatukseen, että kun uusi ongelma kohdataan, on sen torjumiseksi tehtävä uutta lainsäädäntöä.

Kaverikapitalistisen järjestelmän riippuvuussuhteita.

Politiikassa tulisi pyrkiä aktiivisesti eroon hallituksen politiikan keinoin tapahtuvasta tiettyjen yrityksien ja toimialojen suosimisesta. Yritysten ja valtion selkeä erottaminen toisistaan vähentäisi huomattavasti julkisen korruption ja moraalikadon aiheuttamaa ongelmaa.

Ongelman ytimessä on suosikkijärjestelmä. Suosikkijärjestelmä kannustaa yrityksiä jättämään huomiotta sekä kustannukset että asiakkaiden toiveet ja aiheuttaa resurssien hukkaamista. Olennaisinta olisi, ettei kukaan saisi erikoiskäsittelyjä ja etuoikeuksia muihin nähden.

Ongelman ydin ei ole politiikkojen ja intressiryhmien välisessä liikkuvuudessa. Poliitikoille karensseja vaativat keskittyvät väärään asiaan. Rakenteellinen ongelma ei ole ratkaistavissa pelkillä määräaikaisilla karensseilla.

Ongelman rakenteellisen ratkaisun ydin olisi se, että hallitus hylkäisi aktiivisen peliin osallistuvan toimijan roolin. Tämän sijasta hallitus ottaisi yhdenvertaisen erotuomarin ja yhdenvertaisten sääntöjen luojan roolin. Hallituksen tulisi ensisijaisesti pyrkiä takaamaan kaikille toimijoille markkinoilla yhdenvertaiset kilpailuedellytykset.

Poliitikkojen ei pitäisi voida valita yrittäjien joukosta voittajia. Ei edes niitä toimialoja, joilta voittajat löytyvät. Markkinoiden tulisi antaa löytää uomansa ja hallituksen puuttua peliin ainoastaan silloin, kun jotkut pelaavat väärin. Tästä ollaan vielä harmillisen kaukana. Suomea hallinnoi ryhmittymä, joka täysin avoimesti liputtaa yhden teknologiasuuntauksen puolesta ja suuntaa sinne yhteiskunnan varoja. Toiminta ei ole sinne päinkään markkinaehdoista, vaan päinvastoin valtio-ohjattua.

Suurpääoman ääni on lainsäädännössä ja mediassa aivan liian hallitseva.

Kun lobbari kutsuu itsensä kylään, pitäisi hälytyskellojen alkaa soittaa. Kovaa. Lainsäätäjien tulisi ymmärtää, millä keinoin heitä ohjaillaan tekemään suuryritysmyönteistä lainsäädäntöä – kansalaisten vahingoksi.

Tie on pitkä ja vaikea, ja sillä eteneminen vaatisi valpasta ja aktiivista kansalaisyhteiskuntaa. Ongelmana on edelleen, että ihmisillä on ikävä kyllä edelleen taipumus viedä ongelmiaan ratkottavaksi heille, jotka ovat vastuussa ongelmien synnyttämisestä.

Toisaalta koko Eurooppa ja Yhdysvallat ovat keskellä perinpohjaista poliittista myllerrystä. Ihmisten oikeudentuntoa on loukattu, eivätkä mielialat ole tyyntymään päin.

Laajan mittakaavan muutos saavutetaan siinä pisteessä, kun ahneuden kirittämä kaverikapitalistinen järjestelmä alkaa rampauttaa yhteiskunnan ydintoimintoja, jättäen yhä useamman kansalaisen vaille toimeentuloa ja mahdollisuutta oman elämänsä rakentamiseen. Kaikilla kansoilla on omat riistäjänsä, mutta ellei riisto pysy kohtuullisena, ei voida olettaa yhteiskuntarauhankaan säilyvän.

Protesti hakee kanavansa, aina.

Kansalaisten omaehtoinen, järjestäytynyt toiminta on kaverikapitalismin antiteesi. Molemmat uhkaavat toisensa olemassaoloa, joten katkerimmat riidat ja taistelut tullaan käymään tämän jakolinjan välillä.

Aika näyttää, onnistuuko poliittinen järjestelmä uusiutumaan ja löytämään tasapainon ja uuden roolin talouselämän kanssa.  En odota pikaista tervehtymistä, sillä välistävetäjät ovat kiusanneet tavallisia ihmisiä kautta maailmanhistorian. Asetan kuitenkin toivoni siihen, että yhä useammat ihmiset tulisivat tietoisiksi niistä hienovaraisista mekanismeista, joilla heidän rahansa siirretään muiden taskuihin.

Matias Turkkila on Suomen Uutisten ja Perussuomalainen-lehden  päätoimittaja

Lähteet:

[1] Matias Turkkila, Simo Grönroos ja Arto Luukkanen: Me – ajatuksia perussuomalaisuudesta, Suomen Perusta 2016.

[2] Keskisuomalainen/STT (Pertti Mattila) 22.2.2018: ”Korruptiovertailu: Sipilän haluttomuus julkistaa yritystietojaan vahingoitti vakavasti hallituksen ja median suhteita.”

[3] Salminen Ari & Viinamäki Olli-Pekka (2017) Piilokorruptio Suomessa: Mitä kansalaiset kertovat?, Vaasan yliopiston raportteja 2017.

[4] OECD: World’s most corrupt industries, 3.12.2014.

[5] Economic Freedom Index, The Heritage Foundation 2018.

[6] Blom, Anders. Taloudelliset eturyhmät politiikan sisäpiirissä. Tutkimus liike-elämän poliittisesta vaikuttamisesta kolmikantaisessa Suomessa 1968–2011, Turun yliopisto 2018.

[7] Maliranta, Mika: Markkinatalouden pro–teesit, 2017.

[8] Tilastokeskus: ”Pienituloisimpien menoista yli puolet kuluu asumiseen ja ravintoon”, 13.3.2018.

[9] Ilta-Sanomat 3.8.2011: ”20 syytä, miksi ruoka maksaa Suomessa liikaa”.

[10] Uusi Suomi 2.10.2013: ”Lidl-pomo haukkuu Suomen sääntelyn – ”Kaksi riittää?”

[11] Kauppalehti 19.5.2016: ”Lidlin Sipponen ihmettelee: Miksi virkamies jarruttaa?”

[12] Päivittäistavarakauppa ry: Parempaa sääntelyä ja ostovoimaa kotimarkkinoille, viitattu 10.3.2018.

[13] Yle 2.120.2012 (Heidi Sommar): ”Hyvä veli -verkostot yleisin korruption muoto Suomessa”.

[14] Alkon verkkosivut: Alkon hinnoittelua ohjaa lainsäädäntö, 3.1.2018.

[15] Ilta-Sanomat 17.3.2018: ”Valtionyhtiö Altian toimitusjohtajalle 225 000 euron ylimääräinen bonus”.

[16] Suunnitelma rahapelihaittojen ehkäisyn ja korjaavan työn järjestämiseksi Suomessa, STM:n asiantuntijaryhmä, 11.10.2017.

[17] Nations Encyclopedia, Italy – Agriculture. https://www.nationsencyclopedia.com/Europe/Italy-AGRICULTURE.html

[18] Helsingin Sanomat 15.3.2018: ”Kiinteistönvälityksen ”kevyt versio” Blok joutui viranomaisten hampaisiin – kilpailijat: toiminta on laitonta.”

[19] Uusi Suomi 6.8.2016: ”Syyttäjän Uber-päätös ihmetyttää – ”Selkeästi laiton toiminta saa jatkua”.

[20] Tekniikka ja Talous 26.12.2015: ”Byrokraatti-Suomi tyrmää kahdeksan maailman kymmenestä arvokkaimmasta startupista.”

[21] Rakennusteollisuus RT ry 31.7.2015: ”Liiallinen sääntely nostaa rakentamisen hintaa.”

[22] Pientalo ja piha (Matti Kaijomaa) 2/2016: ”Rakennusmääräykset, rakentajan riesa vai laadun tae?”

[23] New York Times (Amy Chozicksept) 10.9.2016: “Hillary Clinton Calls Many Trump Backers ‘Deplorables,’ and G.O.P. Pounces.”

[24] Sumner, William Graham: What Social Classes Owe Each Other, Harper & Brothers 1883.

[25] Kansan Uutiset (Kontula Anna) 16.10.2017: ”Raskaan saatavuusharkintaprosessin kautta kulkee vuosittain vain joitakin tuhansia työlupia.”

[26] Suomen Uutiset 7.10.2017: ”Perussuomalaiset ja Rakennusliitto eivät hyväksy tarveharkinnan poistoa – ’Poliitikoilta näyttää kadonneen ymmärrys ja myötätunto Suomessa asuvia työtä tekeviä kohtaan.”

[27] Anna Kontulan verkkosivut 13.10.2017: Avoin kirje SAK:laisille ay-johtajille.

[28] McMaken Ryan: Studying the Climate Doesn’t Make You an Expert on Economics and Politics, 1.6.2017.

[29] Ylisääntelyn seuraukset – Pykälämyrsky vaikeuttaa yritysten toimintaa, Keskuskauppakamari 2014.

[30] Etelä-Suomen Sanomat 5.6.2017, lukijakolumni (Iiro Viinanen): ”Kunpa joku edes hieman pöyhisi hyväveli-verkostojen toimintaa.”

[31] Yle (Sommar Heidi) 21.9.2012: ”Suomalainen korruptio – olematonta vai vaikeasti havaittavaa?”

[32] MTV Uutiset 30.1.2013: ”Kaikkonen: Harkitsen valittamista.”

[33] Suomen Uutiset 27.5.2015: ”Sipilä keräsi paskalain turvin kymmeniä miljoonia – Oinonen: ”Korvaa aiheuttamasi vahingot.”

[34] Lehto, Keijo: Aatteista arkeen – Suomalaisten seitsenpäiväisten sanomalehtien linjapapereiden synty ja muutos 1971–2005, Jyväskylä 2006.

[35] Heinonen Ari: Vahtikoiran omatunto – Journalismin itsesääntely ja toimittajat, Tampereen tiedotusopin laitos 1995.

[36] EUR-Lex: Euroopan unionin oikeuden ensisijaisuus.

[37] Borg, Sami: Suomen demokratiaindikaattorit, Oikeusministeriö 2006.