Kuvan sanotaan kertovan enemmän kuin tuhat sanaa. Ehkä tähän perustuu norjalaisen toimittajan ja kirjailijan Hege Storhaugin teoksen Islam. Yhdestoista vitsaus saama suosio, sillä tässä ajankohtaisessa tietokirjassa tarkastellaan islamisoituvaa Eurooppaa pelkkien tilastojen sijaan sukeltamalla eurooppalaisten maahanmuuttajalähiöiden arkeen ja maalaamalla inhorealistinen kuva muuttuvasta Euroopasta aivan ruohonjuuritason näkökulmasta katsottuna.
Hege Storhaug on vasemmistotaustainen ihmisoikeusaktivisti, joka on vuosikymmenien aikana matkustanut runsaasti islamilaisessa maailmassa. Islamilaisten maiden ihmisoikeustilanteisiin tutustuminen ja eurooppalaisten yhteiskuntien islamisoitumisen seuraaminen ovat pakottaneet Storhaugin ryhtymään islamisaatiota vastustavaksi aktivistiksi, jonka Norjassa vuonna 2015 julkaistu, ja viime vuonna suomeksi ilmestynyt teos myi kirjailijan kotimaassa kymmeniä tuhansia kappaleita.
Storhaugin kirjan tarina kulkee Pakistanista Malmön ja Marseillen kautta Lontoon Tower Hamletsiin, jossa kolmannes asukkaista on bangladeshilaistaustaisia. Ääneen teoksessa pääsevät niin kirjoittajan haastattelemat muuttajat kuin maahanmuuttajalähiöissä asuvat kantaväestön edustajat. Mitä aluetta kirjoittaja tarkasteleekaan, on juoni kaikissa paikoissa sama – kun islamilaisten maahanmuuttajien määrä kasvaa riittävästi, eivät he enää välitä muusta ympäröivästä yhteiskunnasta ja alkavat muokata yhteiskuntaa mieleisekseen. Maailmaa nähneen Storhaugin mukaan maahanmuuttajalähiöitä ei olekaan enää katukuvan perusteella mahdollista erottaa esimerkiksi pakistanilaisesta kaupunkinäkymästä.
Naisten elämänalan rajautuminen, islamissa mukana vahvasti oleva fundamentalismi ja eurooppalaisesta tasa-arvonäkökulmasta poikkeava muiden uskonnollisten ryhmien alempiarvoisena pitäminen nousevat kirjassa vahvasti esiin. Poliittisen korrektiuden mahdollistamat järjestelmälliset lasten hyväksikäyttötapaukset Isossa-Britanniassa tai vuoden 2015 uudenvuoden joukkoahdistelutatapaukset Kölnissä ja muissa Euroopan kaupungeissa, ovat vain jäävuoden huipuksi jääviä esimerkkejä nykyajasta monikulttuurisen Euroopan tilasta.
Islamin ja juutalaisuuden suhteita käsitellään teoksessa myös laajasti aina historian hämäristä nykyhetkeen asti. Storhaug purkaa muun muassa myyttejä jotka liittyvät eri uskontokuntien rinnakkaiseloon islamilaisen vallan aikaisessa Espanjassa. Hän nostaa esiin myös nykyään maahanmuuton myötä tapahtuvan antisemitismin nousun – aiheen, joka saa maahanmuuttoon kritiikittömästi suhtautuvan henkilön aivot nopeasti solmuun, kuten toki moni muukin islamin ja liberaalien arvojen törmäykseen liittyvä kysymys.
Vertailemalla moskeijan ja kirkon parkkipaikoilla olevien autojen määrää Storhaug alleviivaa tulevaisuudenkuvaa siitä, mihin suuntaan kehitys Euroopassa on kulkemassa. Demografisen muutoksen lisäksi kirjassa nostetaan esiin, ettei ole näkyvissä merkkejä siitä, että muslimit olisivat maallistumassa.
Storhaug käy läpi ison määrän varsin valaisevia tutkimuksia Euroopassa asuvien muslimien asenteista ja monissa kysymyksissä islamilaisten arvot ovat erittäin jyrkkiä. Storhaug nostaa esiin kuinka esimerkiksi Iso-Britanniassa tehdyn tutkimuksen mukaan 61 prosenttia maan muslimeista halusi kieltää homoseksuaalisuuden lailla, 53 prosenttia katsoi että musliminaisten tulisi pitää huivia ja 28 prosenttia näki sharia-lain olevan Britannian lain yläpuolella. Tutkimukset nostavat myös esiin sen hätkähdyttävän asian, että nuoremman polven muslimit ovat radikaalimpia kuin vanhempansa.
Teoksessa on myös tärkeää pohdintaa siitä, mistä islamisaation mahdollistava länsimaita vaivaava kulttuurinen masokismi voisi johtua. Storhaug käsittelee aihetta lyhyesti, mutta nostaa esille tärkeä asian, joka liittyy itsekritiikin rooliin eri kulttuureissa. Eurooppalaisten historiakäsityksestä on muodostunut kirjan mukaan liiallisen itsekritiikin takia kolonisaatiota, natsismia ja kommunismia korostava maailmanhistorian rikosrekisteri. Vierailla kulttuuripiireillä, kuten islamilaisella maailmalla, ei taas ole Storhaugin mukaan vastaavanlaista itsekritiikkiä. Tämä epäsymmetria johtaa eurooppalaisen kulttuuripiirin häpeään omaa historiaansa ja olemassaoloaan kohtaan ja toisaalta taas vieraiden kulttuurien turhan itseriittoiseen asennoitumiseen ja toisten ylenkatsomiseen.
Storhaugin poliittinen sanoma tuntuu teoksessa jäävän hieman puolitiehen. Teoksen tarkoitus tietysti onkin keskittyä enemmän tilanteen kuvaamiseen kuin esittää poliittinen ohjelma. Poliittisena sanomana Sorhaugin mielestä massasiirtolaisuudesta tulisi siirtyä enemmänkin paikan päällä tapahtuvaan hädänalaisten auttamiseen. Länsimaiden ei myöskään tulisi tehdä kompromisseja omista arvoistaan maahanmuuttajien takia. Islamin osalta hän kuitenkin korostaa, että on tehtävä ero radikaalin ja maallisen islamin välille, joista jälkimmäisen mahdollisuutta yhdistää länsimaiseen yhteiskuntaan kirjoittaja ei sulje pois.
Vaikka Hege Storhaugin teos keskittyy islamin ja länsimaisten yhteiskuntien yhteentörmäyksen käsittelemiseen ja jättää monet muut monikulttuurisuuteen liittyvät ongelmat sivualalle, on teos silti tuhti 500-sivuinen tietopaketti. Omin silmin nähtyjen ghettokuvausten lisäksi teos tukeutuu myös vahvasti tilastoihin ja tutkimustietoon, joka on kattavasti nootitettu lukujen loppuun.
Kirjassa kuvataan mollisävyisesti, miten ihmiset ovat alkaneet äänestää jaloillaan muuttamalla islamisaatiota pakoon milloin maaseudulle tai milloin toisiin maihin. On kuitenkin hyvä muistaa, että teos on muutaman vuoden takaa ja tässä välissä ihmiset ovat myös alkaneet äänestää vaaleissa toisin ja poliittisin keinoin tehtävät ratkaisut islamisaation torjumiseksi ovat ottaneet monissa maissa suuriakin askeleita eteenpäin.
30.11.2018
Simo Grönroos
Hege Storhaug: Islam. Yhdestoista vitsaus, Kiuas 2018.