Kirjoitus on julkaistu Suomen Perusta -ajatuspajan kirjassa Siirtolaiskriisi – puheenvuoroja muuttoliikkeen syistä ja seurauksista.
Arto Luukkanen: Informaatiosotaa – media ja migraatiokriisi
Rahvaan informoiminen on ollut Suomessa enemmän tai vähemmän suoraviivaista toimintaa. Sananvapaus tai tasapuolinen tiedonvälitys eivät ole olleet vallanpitäjien suosiossa eikä niitä ole pidetty itseisarvoina. Meiltä puuttuu Isossa-Britanniassa tärkeänä pidetty traditio mediasta vallan vahtikoirana.
Päinvastoin, Suomessa media on toiminut enemmänkin vallanpitäjien ideoiden ja konsensuksen varjelijana. Ylhäältä alaspäin tapahtunut informoiminen on ollut tavoitteellista kasvatustoimintaa, jossa valtiovalta tai joku poliittinen taho on ohjannut itsepäistä kansaa haluttuun suuntaan.
Nykyään sanavapaus on turvattu perustuslaissa. Pienen maan ongelmana on kuitenkin ollut median sidosten epäselvyys sekä se, että media on omaksunut jonkin poliittisen agendan; jonkinlaisen ”henkisen ristiretki” -asenteen tai pyrkinyt johonkin poliittiseen muutokseen.
Tässä mielessä Ylen päätoimittajan Atte Jääskeläisen ja HS:n vastaavan päätoimittajan Kaius Niemen välinen keskustelu 11. syyskuuta aamu-tv:ssä oli valaisevaa kuultavaa. Aiheena oli ” Millainen rooli suomalaismedialla pitäisi olla pakolaiskeskustelussa?”[i]
Nämä kaksi suomalaisen poliittisen keskustelun suunnannäyttäjää paljastivat tahattomasti sen ristiriidan, joka vallitsee Ylen ja HS:n informoivan roolin ja toimittajien oman agendan välillä. Atte Jääskeläinen sanoi suoraan, että Yle pyrkii tarkoitushakuisesti muuttamaan kansalaisten käsityksiä suuresta migraatiosta. Kuten Jääskeläinen totesi haastattelussa, kyseessä on ”ymmärryksen rakentamisesta suomalaisille” ja toisaalta siitä, että ”kaikki suomalaiset joutuvat muuttamaan käsityksiään”. Samoin, että Yle näkee tehtäväkseen ”pohjan luomisen sille mitä suomalaisten mielissä liikkuu”. Toisaalta, YLE koki Jääskeläisen mukaan tärkeänä myös informaation jakamisen.
Nämä kaksi päämäärää: kasvattaminen tai käsitysten muuttaminen ja informaation jakaminen ovat valitettavasti jonkinlaisessa sisäisessä ristiriidassa. Informaation jakaminen ei nimittäin voi olla pelkästään sitä, että yritetään kääntää kansan mielipiteitä yhteen suuntaan tai sen kasvattamista päämäärätietoisesti.
Edellä mainittu ristiriita näkyi selvästi 10 pnä syyskuuta 2015 pidetyssä suuressa pakolaiskeskustelussa. Ohjelma toimi ns. reporadion aikaisten esimerkkien mukaisena kasvattavana kabareena kohti oikeaa migraatiotietoisuutta.
**
Tässä artikkelissa keskustellaan siitä minkälaista ”rahvaan” tai ”kansan” ohjaaminen ja mielipiteiden manipuloiminen haluttuun suuntaan on ollut vuosisatojen kuluessa. Suomalaisiin kohdistunutta informaatio- ohjausta ja mielipiteenmuokkausta valotetaan historiallisilla esimerkeillä Kustaan III:n sodasta sekä Repo-radion ajoilta. Uusimpana esimerkkinä on YLE:n harjoittama ”infomuokkaus” migraatiosta. Lopuksi esitetään muutamia näkökulmia migraatiokeskusteluun.
Mielipiteiden muokkausta 1700-luvulla
Yhteisen rahvaan taivuttaminen sotapolitiikkaan tai suostuttelu ylimääräisten verojen maksuun ei ole ollut koskaan helppo asia. Asiaa voi tarkastella historian dokumenttien valossa Gunnar Suolahden ”Elämää Suomessa 1700-luvulla” teoksesta (Porvoo 1909).
Kustaa III:n aloittama sota Venäjää vastaan (1788–1790) merkitsi suomalaiselle rahvaalle suurta koettelemusta. Väestönsiirtojen aiheuttamat taudit kaatoivat väkeä niin armeijan kuin talonpoikien keskuudessa. Viljavarastot tyhjentyivät ja köyhä väki turvautui pettuun kuten ennenkin.
Suurin rasitus oli ennen kaikkea Suomen ruotuarmeijan elättäminen ja varustaminen. Sodan aikana kolme taloa muodosti ruodun, joka varusti ensin sotamiehen, sitten reservimiehen ja joutui vielä myöhemmin palkkaamaan täydennysmiehen. Tämä vain Suomeen kohdistunut rasitus yhdessä sodankäynnin ylimääräisten verojen kanssa kurjistutti kansan elämää.
Miten tavallinen kansa sitten suostui näin kovaan ponnistukseen? Syy oli hyvin yksinkertainen – esivallalla oli hallussaan informaation monopoli. Lukuun ottamatta erilaisia lentokirjasia tai kansan arkkiveisuja, esivalta hallitsi tiedonvälitystä ja käytti sitä ”kasvattavaan” suuntaan.
Tavallisen kansan tiedonlähteenä toimi papisto, joka oli tänä aikana talonpojalle kaikki kaikessa. Kansa oli tottunut oudoissa ja pulmallisissa tilanteissa kysymään tältä neuvoa. Kaikki viralliset tiedotukset kerrottiin yleisölle papiston kuulutuksissa samalla kun pappi oli rahvaalle myös sielun, ja ruumiin lääkitsijä, elintavan ja taloudenhoidon ohjaaja sekä opettaja että esivallan edustaja.
Kustaan sodan aikana papisto käyttikin valtaansa ahkerasti. Kansaa oli informoitava ja verotettava tehokkaasti. Tätä varten kutsuttiin kokoon ns. pitäjänkokouksia, jossa yritettiin rahvasta innostaa yhä suurempiin uhrauksiin kuninkaan sodan ja esivallan hyväksi. Esimerkkinä voi mainita tammikuun 28 pnä vuonna 1789 pidetyn Tammelan pitäjän kokouksen, jossa vaadittiin lisää miehiä ruotuarmeijaan. Papiston käsittelemä väki riensikin tunnollisesti esivaltansa avuksi ja lupasi antaa lisää miehiä sekä ”taloa kohden 20 leiviskää heinä tahi vähi enemmän kunkin varallisuuden mukaan, jotka heinät maksutta on kuletettava Hämeenlinnan makasiiniin…”
Papiston rooli rahvaan mielipiteiden ohjaajana ja väärien mielipiteiden kitkijänä oli ehdoton. Esimerkiksi Janakkalan kirkkoherra muistutti useissa saarnoissaan, että rahvaan ei tarvitse kuin ”muuta kuin tarpeellisella tarkkuudella lukea Kunink. Majesteetin armollinen varoitus. Ken ei siitä saattaisi selvästi lukea tämän maan isän tuntehikkaita huolia valtakuntansa hyvinvoinnista ja alamaisiansa hellivää mielentilaa?…Kuninkaalla on täysi oikeus meiltä vaatia mutta kumminkin niin lempein ja sydämeenkäyvin sanoin pyytää: nimittäin sydämiämme, alamaista uskollisuuttamme, puhdasta ja vilpitöntä intoamme…”
Nämä pitäjänkokoukset jatkuivat samanlaisilla tehokkailla indoktrinaatio-pohjustuksilla. Esimerkiksi Hartolassa tammikuun 28 pnä 1789 kirkkoherra Hoffren muistutti saarnassaan rahvaan velvollisuuksista alamaisena. Sen jälkeen pidetyssä kokouksessa lukkari käski rahvasta saapumaan Herran alttarin eteen vannomaan horjumatonta kuuliaisuutta, intoa ja uskollisuutta kuningasta kohtaan. Eteen kutsutut seurakuntalaiset ilmaisivatkin uskollisen ”mielipiteensä, joka heillä viattomassa yksikertaisuudessaan aina oli ollut” ja vakuuttivat, että siinä hengessä halusivat ”elää ja kuolla”.
Näitä uskollisuudenlupauksia seurasi aina lupaus ylimääräisestä maksusta tai verosta kruunulle. Esimerkiksi orimattilalaiset 18 pnä tammikuuta lupasivat ”he muun avun puutteessa kävisivät käsiksi muutenkin vähiin karjanrehuvarastoihinsa ja jättäisivät kruunun tarpeiksi pitäjän jokaista taloa kohti 20 leiviskää heiniä taikka olkia….” Kaava oli joka puolella sama. Ensin papisto saarnasi uskollisuutta ja uhrausmielialaa rahvaalle ja sen jälkeen tämä pitäjien mahtimiesten ja aatelisten patistamana julisti uskollisuuttaan kuninkaalle. Tämän jälkeen oli vuorossa lupaus materiaalisesta tuesta esivallalle.
Yhteinen rahvas osoittautuikin papiston ohjaamana olevansa valmis antamaan kaikkensa Tukholmalle ja Ruotsille. Rahat ja henki eivät aina riittäneet. Taudit tekivät tuhojaan ja miehiä kaatui taisteluissa. Talonpoikien heiniä, viljaa ja hevosia tarvittiin aina yhä enemmän ja enemmän. Artjärven kappalainen Löfving kirjoitti saman vuoden joulukuussa 14 päivänä ”Muuten on täällä hyvin levotonta, surullista ja epävarmaa kaikille. Hevosia ruokitaan yhtämittaa talonpoikien ladoista ja kohtapuoliin saa kait itsekukin avata varastojensa ovet. Tyytymättömyyttä, valitusta…nälkää, sairautta ja kuolemaan sotilaiden kesken.”
Papiston harjoittama rahvaan mielipiteiden muokkaus oli tehokasta mutta sillä oli myös toisenlainen vaikutus. Anjalan liiton ja Kustaan sodan seurauksena epäluulo herroja kohtaan sai lisää pontta. Henrik Gabriel Porthan – Turun akatemian professori ja kirjastonhoitaja muisteli ”Kun ajattelee kaikkea tällaista, sekä sitä sortoa, kiskomista ja vääryyttä, jota yhteinen kansa virkamieltä ja maan mahtavilta on saanut kärsiä, niin ei ole ihmeteltävä, että kansan pitää herraa ja vihollista saamaamerkitsevinä”.
Suomen kansa oli sodan jälkeen tiellä kommunismiin
Yhteiskunnan koulutuksellisen tason nousu ja vähittäinen maallistuminen veivät papistolta sen historiallisen valta-aseman. Samalla kun agraarinen yhteiskunta muuttui yhä enemmän teolliseksi, sen poliittiset rakenteet muuttuivat. Modernisaation tuloksena mielipidejohtajan ja vaikuttajan rooli siirtyi vähitellen papistolta medialle.
Kirjoitetusta ja myöhemmin sähköisestä sanasta ja kuvasta tuli nyt se paikka, josta ihmiset etsivät luotettavaa informaatiota. Samalla informaation tekijöistä tuli nykyajan julkisuuspapistoa. Tärkeistä medioista tuli myös poliittisen taistelun kohteita ja yleiset konjunktuurit määräsivät myös sen kuka niissä määrää.
Sota-aikana valtio valvoi tarkoin tiedonvälitystä ja pyrki muokkaamaan mielialoja. Sodan loputtua tuulen suunta muuttui. Esimerkiksi vuosina 1945-1948 Yleisradio joutui uuden vasemmiston haltuun kun Hella Wuolijoesta tehtiin sen pääjohtaja.
Muutos näkyi ohjelmissa. Ohjelmapolitiikka kääntyi nopeasti vasemmalle ja niihin tuli selvä tendenssimäinen sisältö. Muutos tosin torjuttiin samassa tahdissa kun Suomi sai lisää liikkumatilaa kylmän sodan maailmassa. Esimerkiksi Ylen kohdalla se sinetöitiin kun vuonna 1948 kun ns. ”Lex Jahvetti” eli kansanedustaja Yrjö Kilpeläisen tekemä lakialoite hyväksyttiin. Vuonna 1949 Ylen uusi hallintoneuvosto erotti Hella Vuolijoen.
Reporadion aika
Seuraavan kerran sähköinen media joutui tulikokeeseen 1960-luvun puolessa välissä. Tällöin uudet tekniset innovaatiot mahdollistivat television kehityksen ja halpenemisen. Uutislähetykset aloitettiin vuonna 1959 – samaan aikaan yhä tärkeämmäksi muodostuvan television yleistyessä kansan keskuudessa. Se myös korosti sen merkitystä tavalliseen lehdistöön nähden.
Television uutislähetysten merkitys ns. luotettavan tiedon lähteenä korostui. Uusi aika näkyi myös median skaalassa. Sen kenttä laajeni ja kasvoi. Tarvittiin uusia tekijöitä ja uusia toimittajia. Tämä näkyi Ylen toiminnassa selvästi: lupamaksut toivat lisää rahaa ja tekninen kehitys mahdollisti uudenlaisia ohjelmamuotoja.
Suomalaisen median laajetessa tarvittiin uusia toimittaja ja niitä kasvatettiinkin Tampereen yliopiston ns. journalistikoulutuksessa; uusi toimittajien sukupolvi indoktrinoitiin vasemmistolaiseen ideaan.[ii] Ylen kohdalla 1960-luvun muutokset merkitsivät sitä, että nämä uudet radikaalit toimittajat rekrytoitiin sähköisen median palvelukseen. Kyseinen toimittajakohortti on myöhemmin dominoinut ko. instituuttia aina 2000-luvulle saakka.
Varsinainen murros koettiin vuosina 1965-1969 kun uuden pääjohtajan Eino S. Revon ansiosta ohjelmapolitiikka kääntyi jälleen selvästi vasemmalle. Radio ja televisio saivat valtion monopolina selvän kasvatuksellisen ja poliittiseen syväohjaamiseen tähtäävän suunnan. Päivän sana oli ”uudistaminen”. Uuden pääjohtajan käynnistämä ”uudenlainen ohjelmatoiminta” merkitsi yhteiskunnallisen taistelun aloittamista Suomen poliittisen suunnan muuttamiseksi. Tämä informatiivinen ohjelmapolitiikka merkitsi epätasapuolisia ja vanhoja traditionaalisia arvoja repiviä ohjelmia.
Vähitellen asiaohjelmien tasapuolisuus hävisi ja sen tilalle tuli ”kantaaottavuus”. Poliittiselle eliitille tärkeä tekijä ja myös uuden ”objektiivisuuden” syy oli UKK:n idänpolitiikan ja YYA:n runnominen hyväksyttäväksi. Tämän ideologisen sanoman hyväksymisen jälkeen toimittaja oli kykenevä kaikkeen. Ajan sankariksi tuli kuten professori Timo Vihavainen on todennut: ”salliva sosiologi, joka taisteli yksilön halujen tyydytyksen puolesta (vanhaa) repressiivistä establishmenttiä ja menneen maailman jäänteitä vastaan.”
Kyse oli toimittajien enemmistön suopeasta suhtautumisesta ”uudistamiseen”. Varsinaisten kommunistien ja taistolaisten määrä oli vielä tässä vaiheessa varsin vähäinen mutta on tärkeää huomata, että heidän johtaneen tätä ohjelmasuuntauksellista muutosta määrätietoisesti SKP:n haluamaan suuntaan.
Suurin osa uusista ja ”edistyksellisistä” toimittajista muodostui ns. ”yleisdemokraattisista voimista”, joita sitten ohjailtiin SKP:n luotettavimpien kaaderien kautta. Tämä suuren joukon tehtävä oli käydä omilla ohjelmillaan vanhaa yhteiskuntaa vastaan, kasvattaa tyytymättömyyttä ja ennen kaikkea esittää uusia ideologisia toimintamalleja. Varsinainen poliittinen ohjaus ja työnjohto tapahtui kuitenkin sivummassa; SKP:n sivistyneistöjaoston avulla.
Suomen kommunistinen puolue valvoi myös Rauhanpuolustajia ja Sadankomiteaa, joiden jäsenyys merkitsi tärkeämpää asemaa edistyksellisessä liikkeessä. SKP:n ja NKP:n tavoitteena ollut Suomen poliittisen aseman muutosta pyrittiin ajamaan ennen kaikkea tunkemalla omia kandidaatteja tai ainakin edellä mainittuja ”yleisdemokraattisia voimia” radion ja television lisäksi vaikuttaviin asiantuntijatehtäviin niin hallinnossa kuin myös yliopistomaailmassa.
Kansan kasvatus manipulaation voimalla
Miten repolainen sumutustyö sitten oikein toimi? Professori Kullervo Rainion mukaan se tapahtui kolmen erilaisen metodin avulla.[iii]
Ensimmäinen näistä oli ns. manipuloivien ohjelmien pakkosyöttö ja toisto. Tämä merkitsi manipuloivia ja yhteen suuntaan ajavia ohjelmakokonaisuuksia, joita sijoitettiin suosittujen ohjelmien lomaan. Tätä manipulaation vaikutusta tehostettiin toistolla sekä erilaisten samaan suuntaan johtavien formaattien ja informaatiokeinojen käytöllä (dokumentti, viihdeohjelma, keskustelu). Avainsanana oli vaihtelu. Manipulaation kirjo vaihteli; Suomen kansan kurkkuun tungettiin vaihtelevaa ”edistyksellistä” ohjelmaa aina lasten ohjelmista politiikkaradioihin.
Toinen lähestymistapa liittyi Rainion mukaan manipuloivan aiheen ja yksipuolisen esitysaineksen valintaan sekä ennen kaikkea oman propaganda-aineksen sijoittamiseen psykologisesti merkitseviin kohtiin.
Tämä vaati jo enemmän taitoa ja oman propagandan käyttöä ajankohtaisohjelmien ja ns. informatiivisten ohjelmien mukana ns. informatiivisena aineksena. Toimittajan tärkeimpänä tehtävänä tässä oli omien kommenttien käyttö ja ns. sosiaalisten ja skandaalimaisten uutisten hyväksikäyttö. Median kommentaattorilla oli aina se lopullinen sana hallussaan.
Kolmas metodi liittyi Rainion mukaan syvälliseen kielen manipulaatioon. Siinä kuvan ja kielellisen aineksen manipulaatio väritettiin sivumerkityksillä sekä sanojen väärinkäytöllä virheellisissä merkityksissä. Tässä metodissa puolitotuuksien ja valheiden käytöllä oli tärkeä tehtävänsä.
Kielen ja merkitysten käytössä tapahtui selvää manipulaatiota; 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla vasemmisto valtapyrkimyksiä kutsuttiin ”edistyksellisiksi”, ”demokraattisiksi” samalla kun niiden kanssa kilpailevat ideat leimattiin armotta ”taantumuksellisiksi”, ”fasistisiksi”, ”äärioikeistolaisiksi”, ”rasistisiksi”, tai muuten vain menneisyyttä edustavaksi ajatteluksi – ”kumpujen yöstä” tulevaksi ajatteluksi. Kielen ilmauksien muuttuminen perustui Ylen reporadion harjoittamaan toistoon ja siihen, että tätä tiedotuspolitiikkaa kohtaan ilmeni vain vähän vastustusta.
Reporadio tajusi nopeasti viihdyttämisen merkityksen ja siksi sen ohjelmissa käytettiin usein ns. julkkiksia. Viihdeohjelma formaatin käyttö merkitsi myös sitä, että tarvittiin taiteellista ja esittävää väkeä oman sanoman esittämiseen. Manipulaatio viihteellistettiin. Tässä ns. ”iltama” formaatissa rienaaminen ja porvarien ärsyttäminen toimi yhtenä tärkeänä keinona kyseenalaistaa entinen traditionaalinen järjestys.
Tärkeintä oli kuitenkin muutos. Kuten Eino S. Repo totesi – Yle ei voi olla konservatiivinen vaan ”juuriin tunkeutuva, muutosta tahtova” media ja että Ylen piti olla kehittämässä ”humaanista ja demokraattista” arvojärjestelmää. Kansaa piti valistaa kohti uutta muutosta.
Ongelmana oli silloin kuten myös nyt, että suomalainen kansa ei vanhastaan ole altista ylhäältä tulevalle manipulaatiolle. Historian kalliit läksyt olivat tehneet tehtävänsä eikä itsepäistä kansaa voitu manipuloida näin helposti.
Reporadio oli huippuaikanaan kuitenkin merkittävä ylhäältä alaspäin toimiva valistaja ja osa Suomen yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivää ydintä. Silloin muutoksen lippulaivana toimivat (kuten myös nyt) Ylen yhteiskunnallisista ja kulttuurisista asioista vastaavat toimitukset.
Migraatio ja reporadion paluu
Voidaksemme analysoida nykyisen median suhdetta migraatioon kannattaa tarkastella miten paljon kesän ja syksyn 2015 aikana ilmestyi ns. a) positiivisen, b) negatiivisen c) analyyttisen pakolaissanoman sisältäviä uutisia, ajankohtaisohjelmia tai muita formaatteja Ylellä ja myös muilla medioilla.
Varsinainen tutkimus asiasta on tarpeen mutta sellaista odotellessa on hyvä tehdä omia arvioita tapahtuneesta mediavyörytyksestä. Se voidaan tehdä ihan normaalilla tukkimiehen kirjanpidolla.[iv]
Kiitos Areenan ja internetin se on myös helppoa. Jokainen toimittaja tai asioista kiinnostunut henkilö voi tehdä sen itse. Se mikä tässä otannassa hämmästyttää on se, että kesäkuusta lokakuuhun 2015 Ylen toiminta migraation käsittelyssä ei näyttänyt kertaakaan täyttävän kohdan c) analyyttistä kriteeriä. Ylen ohjelmissa ei ole ollut muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, sellaista ohjelmasisältöä, joka olisi tasapainoisesti arvioinut migraation eri puolia. Yle näyttää uutisoineen asiaa selvästi vain yhdeltä puolelta eli migraatiomyönteisesti.
Elo-, syys- ja lokakuussa 2015 uutislähetysten, ajankohtaisohjelmien ja erilaisten haastelujen sisällöt kertasivat lakkaamatta migraatiomyönteistä agendaa. Mielenkiintoisinta tässä ohjelmatarjonnassa oli se, että turvapaikan hakijoiden motiiveja tai migraatiosta tulevaa taloudellista tai sosiaalista laskua ei saanut arvioida.
Tämä vaatii lisätutkimusta. Ehkä syy on se, että kyseinen motivaatioarvailu oli julistettu elokuussa virallisesti rasismiksi hallituksen sisäasianministeri Orpon taholta – se oli väärää ajattelua. ”Esimerkiksi pakolaisten motiivien arvostelu on rasismia” (22.8. 2015 – HS – ”Sisäministeri Orpo: turvapaikanhakijat yllättivät hallituksen”.) Mielenkiintoista tässä on se, että jo toistakymmentä vuotta on koetettu puhua maahanmuuton monipuolisesti rikastavasta – myös taloudellisesta – vaikutuksesta samalla, kun ilmiön kustannuksiltaan negatiivisten osien kuluja on peitelty lähes valtakunnan salaisuutena.
Analyyttisten pohdintojen ja laskelmien sijasta esitettiin mielipiteitä muokkaavia informaatio-iltoja (esimerkiksi 6.10 – A2 pakolaisilta), joissa migraatiokeskustelun lähtökohtana oli vyöryttää kansalaisille ns. positiivista tietoa ko. ilmiöstä. Ohjelmiin kutsuttujen kriittisten äänien roolina oli näissä ohjelmissa toimia merkillisenä ja marginaalisena kuriositeettina. Näiden kriittisten ”kummajaisten” mielipiteiden torjuminen mahdollisti muille osallistujille oman positiivisen edistyksellisyyden perustelemisen. Ylen kasvatuksellinen kontribuutio oli näissä ohjelmissa selvä: esimerkiksi syyskuussa Yle nosti esille sen kuinka pidetty A2 pakolaisilta aloitti kampanjan, jossa haastettiin yritykset ja yrittäjät palkkaamaan pakolainen (22 syyskuuta) teemalla: ”Pakolaisista voi tulla Suomen vientikaupan edistäjiä”.
Toistuvat uutisjutut vahvistavat kasvatuksellista viestiä
Ylen uutistoiminta oli oma lukunsa. Näyttää siltä, että valtakunnan tärkeimpien televisiouutisten roolina oli lähinnä esittää argumentteja migraation puolesta ja tehdä ns. positiivisia case study- kokonaisuuksia. Esimerkiksi 22. syyskuuta Yle uutiset kertoi miten valtio tukee kuntiin tulevia 10 000 pakolaisen (alimitoitettu määrä!) määrää järjestämällä opetusta ja muita palveluja. Toisena tapana oli esittää esimerkkejä ihmisistä, jotka toivottivat pakolaiset kotiinsa (”Yön selkään ei ketään laiteta”). Argumentit vaihtelivat joko siitä, että pakolaiset saavat aikaa talouskasvua (Pakolaiset ovat uusi Nokia – HS 10. syyskuuta) tai että pienet kunnat saavat pakolaisista positiivista ”vipinää” (Yle uutiset – 8. heinäkuuta).
Ainoa edes vähän analyyttinen puheenvuoro tuli Taloussanomilta 22.9.2015, joka epäili vaadittavan rakentamisen hitautta mutta senkin vaikutus liudennettiin hakemalle paikalle ”asiantuntija”, joka kertoi, että ”uudet tulija lisäisivät rakentamisen ketteryyttä”.
Lehti ei kuitenkaan paljastanut merkitsisikö tämä sitä, että suomalaiset duunarit liikkuisivat rakennustyömailla migraation tulon jälkeen ketterämmin tai että rakentamista aloitettaisiin nopeammassa tempossa. Asian vakuutti lopullisesti asuntoasioista vastaava ministeri Kimmo Tiilikainen. Hänen mukaansa ei ole syytä ”panikoida”. Suomessa on kuulemma tyhjinä tuhansia asuntoja.
Suuren medioiden kritiikittömyys ja yleinen henkinen ristiretkimentaliteetti jatkui vauhdikkaana aina syksyyn saakka. Ylen asiantuntijat ja toimittajat ylsivät jopa kielen analyysiin saakka. Esimerkkinä tästä voisi mainita sen, että Yle oli myös huolissaan siitä, että sananvalinnoilla vaikutetaan negatiivisesti ja siksi paikalle kutsuttu asiantuntija kertoi miten asiaan pitää suhtautua (Yle uutiset 19 pnä syyskuuta). Hankitun asiantuntijan mukaan toimittajien pitäisi varoa räväkkyyttä ja klikkijournalismia. Kansalaisten ei pitäisi provosoitua liikaa eikä ärsyyntyä. Ehkä siksi maahan kesän ja syksyn aikana tulleita pakolaisia on ryhdytty kutsumaan kollektiivisesti pakolaisiksi (pakolaisilta, pakolaiskeskustelu, pakolaisongelma ym.) vaikka hyvin todennäköisesti vain pieni osa maahan ilman asianmukaisia papereita tai itsenäisen elannon mahdollisuuksia tulleista täyttää pakolaisuuden kriteerit.
On ilmeistä, että vuonna 2015 toistettiin reporadion metodein samanlaista käsitteiden muutosta kuin 1960-luvulla ja 1970-luvulla. Toisella puolella ovat rajoittamattoman migraation kannattajat: ”edistykselliset”, ”liberaalit”, ”avoimet”, ”humaanit” . Näiden vastustajiksi leimataan kaikki, jotka pyrkivät analyyttiseen tai kriittiseen tarkasteluun. Vihollisten kaatoluokkaan kuuluivat nyt ”kieltäjät”, ”natsit”, ”rasistit”, ”epädemokraatit”, ”pimeät” – ts. kaikki, jotka eivät hyväksy täydellisesti rajoittamatonta migraatiota. Epäily, kritiikki tai edes keskustelun aloittaminen merkitsi automaattisesti siirtymistä demoniselle puolelle.
Vihollisten demonisointi näkyi tehokkaasti mediassa. Varsinaisten ns. kriittisten puheenvuorojen rooli oli kesä–lokakuussa varsin vähäinen. Näistä tärkeimmät puheenvuorot olivat kaiken hyvän ja ihanan arkkiviholliseksi nostetun Jussi Halla-ahon kannanottojen uutisoinnit aina kesäkuusta 2015 (22.6. 2015 – ”Ilmiriita pakolaisista – Halla-aho vaati tylympää linjaa” – IL) lähtien. Kriittisiä puheenvuoroja alkoi ilmestyä harvakseltaan Suomen mediaan vasta syyskuun lopussa, jolloin ihmiset alkoivat ounastella sitä paljonko 50 000 turvapaikan hakijan saapuminen todella maksaa Suomelle.
Kaiken kaikkiaan voidaan hyvällä syyllä väittää, että Ylen tarjonta migraatiokeskustelussa merkitsi palaamista reporadion kaltaiseen indoktrinaatioon ja meille niin tuttuun rahvaan kasvatukselliseen ohjaamiseen. Sama motiivi näyttää toistuneen muuallakin, myös MTV3:n ja Sanomakonsernin tarjonnoissa.
Yleisenä lähtökohtana kaikissa ohjelmissa olleen se, että kansalaisten empatiaa maahantulijoita kohtaan ja korkeaa ihmisoikeusmoraalia oli nyt kasvatettava. Jos suomalaiset tätä epäilisivät, he samaistuisivat brutaalimpaan kulttuuripiiriin kuten Itä-Eurooppaan ja silloin hyvä kansainvälinen maineemme menisi.
Monet pakolaismyönteiset ad-hoc lähetykset kuten Kioski tai vaikka ”kertomukset” kuten Kulttuuricocktail esittivät (esim. 6.9. 2015) että Suomi ja sen epäröivät kansalaiset olivat omassa epäröinnissään Itä-Euroopan osa. Tässä todistelussa piilee ajatus Suomen kulttuurisesta ylemmyydestä Itä-Eurooppaan nähden. Voisiko tässä yhteydessä puhua myös näiden ”kasvattajien” salatusta rasismista?
Muutos hitusen kriittisempään ja keskustelevampaan toimitukselliseen suuntaan tapahtui syys-lokakuun vaihteessa, jolloin migraatiolle jaettavasta ilmaisesta ohrapuurosta ja vääränlaisesta riisistä hermostuneet turvapaikanhakijat kertoivat ruuan kelpaavan koirille (ja ehkä naisille?).
Epäilyt turvapaikanhakijoiden väkivaltaisesta käytöksestä ja muusta rikollisuudesta uutisointiin kyllä, mutta vaimeahkosti ja yksittäistapauksina.[v] Kansalaiset alkoivat vähitellen herätä migraation aiheuttamiin ongelmiin. Samaan aikaan turvapaikanhakijoiden määrän arvioitiin kasvavan 50 00 henkeen. Alustavien arvioiden mukaan ja perheiden yhdistämisen jälkeen migraation määrä moninkertaistuisi ja ilmiön vaikutukset mm. lähivuosien julkiseen talouteen nousisivat niin suuriksi, että hallitus käynnisti lainsäädäntöselvityksiä niiden hillitsemisestä. Tämän seurauksena toimittajat reivasivat ”informaatiotaan” hieman neutraalimpaan suuntaan.
Yhteenveto: kesä- ja syksy 2015 – suomalaisen journalismin mahalasku
Lyhyesti sanottuna maamme valtamedian ts. veromaksajien kustantaman median tarkoituksena näyttää tämän migraatiokriisin aikana olleen voimakas ja yhdensuuntainen mielipidemuokkaus ja kansan empatian herättäminen turvapaikanhakijoiden puolelle.
Tehtävä ei ole ollut helppo sillä tulijoiden aiheuttamat sosiaaliset ongelmat ja luonnolliset hankaukset on jouduttu selittelemään hyvinkin epärealistisesti parhain päin. Se on vaatinut joskus tosiasioiden kieltämistä ja aiemmin arvostettujen journalististen periaatteiden venyttämistä äärimmilleen tai jopa niiden rikkomista.
Kun virallinen tiedonvälitys on ollut yksipuolista kansalaiset ovat turvautuneet enenevästi ulkomaiseen uutisointiin, huhuihin ja keskusteluihin sosiaalisessa mediassa. Toisenlaisen uutisoinnin kysyntä ja tarjonta on merkinnyt sitä, että Ylen ”kasvatuksellinen” tehtävä on muuttunut vaikeammaksi. Se on ollut jossain määrin myös ongelmallista, sillä näistä uusista tahoista tärkeintä on ollut uutisten skandaali-arvo – ei luotettavuus (esim. MV-sivusto).
Näin loppuarvioina voisi todeta, että Ylen on merkittävistä ponnistuksistaan huolimatta (tai niiden takia) epäonnistunut tehtävässään kriittisen, arvovapaan tai edes moniarvoisen informaation välittäjänä.[vi]
Sen journalistisena mahalaskuna oli se, että kesällä ja syksyllä 2015 päädyttiin informaation välittämisessä reporadion menetelmiin. Ylen uutisoinnin migraatiokeskustelun sisältö, argumentit ja käytetyt käsitteet olivat tänä aikana selvästi manipulatiivisia.
Kuten edellä totesin, aihe vaatii oman perinpohjaisemman tutkimuksensa. Olisi tutkittava missä määrin Yle syyllistyi tendenssimäisyyteen ja yksipuolisen tiedon välittämiseen? Ohjelmien määrät ja yhdensuuntaiset sisällöt puolustavat hypoteesia Ylessä harjoitetussa indoktrinaatiosta. Avoimia kysymyksiä kuitenkin riittää: kuka tai ketkä ovat vastuussa tällaisesta ohjelmapolitiikasta? Onko kyseessä jonkin organisaation ylempien tahojen antama agendamääräys, poliittinen ohjaus tai toimittajien sisäinen poliittinen paine vai kaikki yhdessä? Ennen kaikkea miksei tänä aikana pystytty minkäänlaiseen avoimeen ja kiihkottomaan keskusteluun migraatiosta? Kriittistä keskustelua tarvitaan vaikka näyttää siltä, että sen puolestapuhujat ”ammutaan” välittömästi ilman minkäänlaista älyllistä keskustelua.[vii]
Erityisesti poliittisen ohjauksen mahdollisuuden tutkiminen kannattaisi. Viitteitä tähän on ollut ja toimittaja Harri Nykänen nosti asian esille uusimmassa kirjassaan. Reaktio Nykäsen viittauksiin siitä, että media söisi vallanpitäjien kaukalosta, on ollut myrkyllinen. Kirjan kirjoittajasta on tehty oman pesän likaaja ja kummallisuus. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa ollut Harri Nykäsen kirja (30.9. 2015) kuitattiin sillä, että Nykänen oli populistinen ja herravihaan taipuvainen – ”hän tuntuu nauttivan rosvon ja poliisin leikkimisestä”. Tämä arvio jäänee moraalisen rohkeuden puutteen muistomerkiksi Helsingin Sanomien historiassa.
Ehkä tässä on ainoana mahdollisena valopilkkuna toimittaja Murajan perustaman ”Faktabaarin” toiminta (https://faktabaari.fi/). Kyseinen sivu voisi hyvin tässä yhteydessä keskittyä tärkeä faktantarkistuksen lisäksi myös syvempään ja analyyttisempään kritiikkiin median toiminnassa Suomessa sekä kannustaa toimittajia keskustelemaan omasta toimitustyöstään.
Sillä välin lukeva suomalainen kansa näyttää itse tehneen jo oman arvionsa median luotettavuudesta. Se on äänestänyt jaloillaan. Esimerkiksi Helsingin Sanomien levikki on romahtanut ja sen harventunut lukijakunta on entistä epäilevämpää. Lehteen ei yksinkertaisesti enää tunneta samanlaista luottamusta kuin vanhoina ja hyvinä aikoina.
Lopuksi – onko meillä suomalaisilla vastuu?
Näin artikkelin lopuksi haluan käsitellä erästä tärkeimmistä maahanmuuttoon liittyvistä argumenteista. Se kuuluu seuraavasti: ”Suomen on kannettava vastuunsa” migraatiokriisissä.
Kyseistä ajatusta on toisteltu esimerkiksi Setan sivuilla[viii] tai Amnestyn sivuilla[ix] . Se, kuka on vastuussa tästä lausumasta tai mikä on sen provenienssi, on epäselvä. Tuliko ilmaus Mauri Pekkariselta[x] vai oliko se Alexander Stubbin keksintö[xi]? Jälkimmäinen mainitsi varsin varhaisessa vaiheessa sen, että ”meidän on kannettava kansainvälinen, inhimillinen ja humanitäärinen vastuumme? Hän oli myös se henkilö, joka vuoden 2015 alussa totesi, että Suomi tarvitsisi työperäistä maahanmuuttoa.[xii]
Stubb ei näy tuntevan käsitteen historiaa. Vastuun käsite kuuluu yleensä katumukseen ja pahoitteluun jostakin asiasta, josta on itse, läheiset tai valtion tapauksessa edelliset hallinnot olleet vastuussa. Esimerkiksi USA:n neekeriorjuudella oli selvät vastuunkantajansa niin hallituksissa kuin myös yksityisten liikkeenharjoittajien keskuudessa. Samoin holokaustilla oli omat aktiiviset ja passiiviset syyllisensä.
Kysymys migraatiosta on kuitenkin paljon monimutkaisempi asia. Perusasiat ovat kuitenkin selviä: Suomella tai suomalaisilla ei ole minkäänlaista vastuuta migraatioon liittyvästä heikosta hallinnosta Afrikassa, Lähi-idässä tai Keski-Aasiassa. Syyt siihen miksi ihmiset lähtevät omista maistaan, liittyvät alueen historiaan ja ihmisten hyväksikäyttöön yleensä. Migraatioalueiden globaalit ongelmat ovat pääasiassa sisäsyntyisiä ja joiltakin osin liittyvät aivan muihin maihin kuin pieneen Suomeen.
Lähtömaiden historiat ovat jo vuosisatoja sisältäneet riistoa ja hyväksikäyttöä. Esimerkkinä voisi käyttää orjuuden kehitystä 1700-1800 luvuilla tai vaikkapa islamilaisesta orjuudesta, joka vallitsi vielä 1900-luvulle saakka. Aikoinaan (kuten nytkin) taloudelliset orjuuden hämähäkinverkot kehräytyivät maailmanlaajuisesti. Kyse oli taloudellisesta toiminnasta, joka tuotti paljon rahaa. Tämä toiminta keskittyi ns. ”Kultaisen kolmion” – Euroopan-Afrikan ja Uuden Mantereen välille ja tuotti tähtitieteellisiä summia: oikeudettomien ihmisten myyminen ja kauppaaminen kannatti. Kysyntä ja tarjonta kohtasivat ja tienasivat teollistuvalle lännelle alkupääomaa.
Kolmion ensimmäinen pää oli Iso-Britannia, josta vietiin varhaisia teollisesti valmistettuja tavaroita ja tuotteita kuten alkoholia, metalliastioita, vaatteita ja tuliaseita Afrikkaan. Toinen etappi oli Afrikassa, jossa kuljetettava lasti vaihdettiin orjiin, jotka sitten kuljetettiin Amerikkaan tai Länsi-Intiaan. Mustat orjat oli vangittu paikallisten päälliköiden toimesta. Runollisesti sanottuna: mustan miehen pettivät toiset mustat miehet.
Afrikan rannikoiden orjasatamista nämä kiinniotetut vietiin laivoilla länteen, jossa heidät vaihdettiin muun muassa sokeriin, puuvillaan, rommiin ja tupakkaan. Nämä tavarat pakattiin laivoihin ja purjehdittiin Eurooppaan. Muutamalla tällaisella matkalla hankittiin satumaiset voitot. Kuten sanottu, näillä verirahoilla makseltiin ensimmäisiä höyrykoneita ja vaikkapa Liverpoolin alueen villakutomoja. Toiminta oli laillista ja arvostettua. Royal African Company oli kuitenkin aikoinaan kunnioitettu yhtiö.
Siitä huolimatta näin jälkeenpäin katsottuna sen toiminta oli epämoraalista ja väärin. Silloin sen toimintaa pidettiin kuitenkin oikeutettuna ja yleinen mielipide aina 1800-luvun alkuun puolusti sitä. USA:n etelässä sitä puolustettiin systemaattisesti. Puuvillapeltojen työvoimaa tarvittiin ja orjuus merkitsi toimeentuloa. Se oli ”luonnollista” sillä Raamatussakin oli ollut orjia. Toisaalta he olivat omaisuutta, johon ei saanut kajota.
Kolonialisaation ja siirtomaiden epäsuora hyväksikäyttö muuttui II maailmansodan jälkeen. Siirtomaavalta oli kyennyt jossakin nostamaan näiden maiden koulutustasoa ja perusinfrastruktuuria mutta itsenäisyyden jälkeen näiden maiden tehokkaampi kehitys tyrehtyi. Itsenäistyvien siirtomaiden riesaksi tulivat kuitenkin korruptoituneet hallitukset, jotka antoivat länsimaisten suuryritysten harjoittaa toisenlaista hyväksikäyttöä.
Lyhyesti: niin Lähi-idän kuin Afrikan valtioiden ongelma olleet diktatuuri- tai korruptiohallinnot laiminlöivät omien maidensa kehittämisen yhdessä kansainvälisten konglomeraattien myötävaikutuksella. Suvereenit ja ei-korruptoituneet kansallisvaltiot nähtiin sillä alueella uhaksi, jota vastaan toimittiin yhdessä.
Migraation tausta on tässä surullisessa historiassa. Varsinainen muuttoliike perustuu siihen, että korruptoituneet ja hajotetut Lähi-idän ja Afrikan valtiot ja niiden johtajat eivät välitä omista kansalaisistaan ja tällä tavalla rohkaisevat näiden pyrkimistä ns. laittomiksi maahanmuuttajiksi – lamuiksi. Läntiset – ”moraalisessa kuplassa” elävät hallitukset rohkaisevat tätä toimintaa ja ovat katsoneet näiden korruptioherrojen toimintaa läpi sormien. Molemmat osapuolet tienaavat.
Ongelma on massiivinen. Näyttää siltä, että rikolliset tahot ovat organisoineet migraatiota yhteistoiminnassa eurooppalaisten hämäräpiirien kanssa. Voitot tässä toiminnassa ovat suunnattomat. Joku tienaa valtavia summia ja voidaan epäillä, että tästä syystä tätä toimintaa ymmärretään eri maiden hallituksissa ja etenkin EU:n byrokratiassa. Se on epäilemättä tuottavampaa kuin huumekauppa ja laiton asekauppa. Ehkä tässä on myös motiivina se, että suvereenien kansallisvaltioiden horjuttaminen voisi edistää EU:n liittovaltiokehitystä?
Jos otetaan esimerkki orjuudesta, on huomattava, kuinka Eurooppaan pyrkivä migraatio tarjoaa paremmat hyväksikäytön mahdollisuudet kuin orjakauppa; tulijoita heitä ei tarvitse ruokkia ja huoltaa. Se tehtävä on sälytetty näille onnettomille itselleen tai sitten Euroopan veronmaksajille. Ongelma huomattiin aikoinaan antiikin Roomassa: Kuten runoilija Juvenalis ilmoitti: ”magno servorum ventres” – orjien vatsat maksavat paljon. Roomalaisten isäntien oli maksettava orjien ruuat ja vaatteet sekä majoitus. Nyt sitä ongelmaa ei ole ja jos on, se aiotaan ulkoistaa meidän tavallisten ihmisten tehtäväksi.
Migraation välitön syy liittyy USA:n aloittamaan aktiiviseen ulkopolitiikkaan. Läntinen suurvalta aloitti heti 2001 terrorisminvastaisen sodan Afganistaniin ja sen jälkeen vuonna 2003 Irakin valloituksen. Venäjä taas on seisonut Al-Assadin hallinnon takana Syyriassa eikä ole halunnut antaa sen kaatua. Kiina on taas ollut täysin haluton puuttumaan tähän asiaan omien intressiensä takia.
Migraation riiston ”kultainen kolmio” on seuraava: migraation uhrit – lähtöä harkitsevat – käsitellään ensin epämääräisillä lupauksilla paremmasta elämästä ja sosiaaliturvasta. Sen jälkeen heidät riistetään ensin ihmisalakuljettajien toimesta ja sen jälkeen eurooppalaisen pääoman toimesta.
Heistä tulee uusissa alueissaan pahimmillaan rikollisuuden kohteita ja sen piirissä toimijoita, sillä ihmissalakuljettajat perivät omat saatavansa korkojen kera. Lopuksi heistä tulee eurooppalaista super-halpaa työvoimaa, joka alentaa entisen työväestön palkkoja. Samalla ne, jotka jäävät omiin maihinsa ovat uudenlaisen riiston kohteita omissa maissaan. Se, joka kaiken maksaa on se tavallinen väestö niin kehitysmaissa kuin kehittyneissä maissa. Tämän prosessin uhrina ovat myös Euroopan kansalliset valtiot, jotka menettävät tässä kaikessa rippeet omasta kansallisesta päätösvallastaan. Luodun kriisin voittajana on EU, joka saa nyt lisää valtaa ja avaa lopullisesti oven unionin syvenevälle integraatiolle.
Vielä kerran: Suomi ei ole sotkeentunut siirtomaiden riistämiseen, ei edes orjakauppaan kuten Ruotsi ja Tanska jossain vaiheessa historiassaan. Me emme hyökänneet Irakiin tai Libyaan. Meillä ole mitään moraalista syyllisyyttä tai menneisyyden rikoksiin perustuvaa velvollisuutta kantaa vastuuta tässä asiassa. Se kunnia kuuluu suurille siirtomaaisännille: Iso-Britannialle, Ranskalle, Saksalle ja USA:lle.
Me emme ole myöskään vastuussa USA:n aggressiivisesta ulkopolitiikasta tai hyökkäyksestä Irakiin vaikka Suomen hallitus oli Paavo Lipposen aikana halukas osallistumaan maan uudelleenrakentamiseen ja viesti siitä innokkaasti USA:lle ts. silloinen pääministeri halusi Suomen hinnalla millä hyvänsä kyseisen kriisin osapuoleksi ja osaksi tätä sotaa. Vastuunkantajia on nyt tosi vähissä sillä edes maailman suurin sotilasmahti ei ole myöskään halukas tuomaan laivastoaan hoitamaan Irakin siirtolaisten ongelmia eikä kyennyt vuonna 2013 hoitamaan Syyriassa Al-Assadin hirmuhallinnon tuhoamista.
Meidän ainoa vastuumme on toimia hädän edessä ja meillä on luonnollisesti ihmisen vastuu heikosta lähimmäisestä. Se on kristityn vastuuta toisesta Luojan luomasta ja hengenhädässä olevasta ihmisestä. Siitäkin huolimatta, että hän ei olisi itse aiheuttanut omaa hätäänsä. Tuhannet vapaaehtoiset ovat omalla toiminnallaan todistaneet, että auttamisen henkeä on.
Nyt ei ole kuitenkaan kyse siitä, että perheet muuttavat henkensä hädässä sodan uhkaamana vaan siitä, että nuoret, terveet ja reippaat miehet etsivät parempaa elämää. Tänne tulijat ovat maksaneet kymmeniätuhansia ihmissalakuljettajille tulostaan. Heille on luvattu ihmeellistä elämää ja he haluavat nyt saada rahoilleen vastinetta.
Nykyinen migraatio on rikollisten tahojen organisoima muuttoaalto paremman elintason takia. Monet tulijoista ovat aikaisemmin eläneet Turkissa pitkiä aikoja tai muuten liikkuneet maailmalla paremman elämän toivossa. Leveämmän leivän haluaminen ei tietenkään ole rikos mutta näyttää siltä, että tätä motivaatiota ei haluta tunnustaa.
Migraatio-aallon hyöky Suomeen saakka rikkoo Dublinin sopimuksen henkeä ja kirjainta siitä, että tulijoiden pitäisi rekisteröityä siinä maassa, johon hän ensimmäiseksi EU:ssa tullut. Suomen todellinen vastuu on toimia nyt oikein: taistella kansainvälistä rikollisuutta ja ihmissalakuljetusta vastaan, ja huolehtia siitä, että nämä turvapaikanhakijat voisivat elää omissa kotimaissaan rauhassa.
Suomen kansalle on sydäntä ja ymmärrystä tähän heikolle ja köyhälle mutta nykyisessä tilanteessa me itse olemme ”pauperoita”, jotka tarvitsisivat apua. Me emme voi hoitaa kaikkia globaaleja ongelmia pienillä voimavaroillamme – vaikka niin haluaisimmekin. Meidän velvollisuutemme on niillä voimilla mitä meillä on estää kansainvälisen rikollisen ihmiskaupan lonkeroiden ulottuminen Suomeen ja auttaa ihmisiä asumaan ihmisarvoista elämää omissa kohdemaissaan.
Ainoa mitä me voimme tehokkaasti tehdä on raunioittaa oma taloutemme ja tuhota oma yhteiskuntamme tässä kriisissä.
Se miksi migraatiokriisi räjähti meillä käsiin, johtuu ilmeisesti siitä, että sisäministeri Orpo aikoinaan syksyllä ilmoitti, että Suomi on valmistautunut 30 000 tulokkaaseen. Orpo ikään kuin heilutti ”hei me ollaan täällä” lippua ja epäsuorasti rohkaisi Dublinin yleissopimuksen rikkomiseen ja rohkaisi myös Saksaa, Tanskaa ja ennen kaikkea Ruotsia kannustamaan tulijoiden tulvaa Suomeen päin.
Näin ministeri, jonka perustehtävänä on pitää yllä ja valvoa maassa vallitsevaa turvallisuutta ja lain kunnioitusta – rohkaisi Dublinin sopimuksen romuttamiseen. Orpo varmistui siitä, että tulijat ottivat suunnakseen Suomen ja Sipilä sen, että Suomi levittää punaisen maton tulijoille. Kyse oli traagisesta ja epä-keskustalaisesta (tai kokoomuslaisesta) virheestä – pelailusta isänmaan asialla.
**
Suomella on oma paikkansa tässä maailmassa. Me voisimme verrata omaa globaalia ekosysteemiämme ja paikkaamme siinä vaikka valkoselkätikan osaan. Luonnon ja globaalin monimuotoisuuden takia olisi vahinko, jos tällainen maa häviäisi tai menettäisi oman tulevaisuutensa.
Nyt tällainen vaara on olemassa. Se, että Suomi säästyy, merkitsee maailman monikulttuurisuuden voittoa. Sen puolesta kannattaa toimia.
Arto Luukkanen
Kirjoittaja toimii Venäjän- ja itä-Euroopan tutkimuksen lehtorina Helsingin yliopistossa ja on Suomen Perusta -säätiön hallituksen puheenjohtaja.
Viitteet:
[i] YLE 11.9.2015: ” Päätoimittajat: Viestimet ovat sillanrakentajia pakolaiskysymyksissä”
https://yle.fi/uutiset/paatoimittajat_viestimet_ovat_sillanrakentajia_pakolaiskysymyksissa/8298085
[ii] Kt. Esko Salminen: Viestinnällä vallankumoukseen: ”demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle. Edita. ”Kleio-sarja”. Helsinki. 2004.
[iii] Kt. Kullervo Rainio: Informaatiosota ja vapaa ihminen. WSOY. 1971. Kt. myös Reporadio.fi
[iv] Verkkouutiset 30.10.2015: ”Toimittajilla on ollut kova kiire valistaa suomalaisia siirtolaisuuden hyvistä puolista” https://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/haukkala%20pitempikestoinen-42674.
[v] Esimerkiksi:
YLE 9.10.2015: ”Poliisi: Turvapaikanhakijat pahoinpitelivät vastaanottokeskuksessa Rovaniemellä”
Esimerkki analyyttisemmästä uutisjutusta:
YLE 5.10.2015:”Ylivoimainen enemmistö miehiä – Yle kokosi tuoreimmat faktat turvapaikanhakijoista” https://yle.fi/uutiset/ylivoimainen_enemmisto_on_miehia__yle_kokosi_tuoreimmat_faktat_turvapaikanhakijoista/8354207
tai YLE 6.10.2015: ”Ei turvapaikanhakijoita Ahvenanmaalle”
https://yle.fi/uutiset/ei_turvapaikanhakijoita_ahvenanmaalle__toimivalta_ei_koske_tallaisia_asioita/8358230
[vi] Kt. erittäin ansiokas Milla Hannulan: ”Maassa maan tavalla. Maahanmuuttokritiikin lyhyt historia”. Otava. Helsinki. 2011. Kirja on analyyttinen ja mielenkiintoinen katsaus median ja maahanmuuttokriittisen keskustelun suhteista sekä katsaus suomalaisen arkipäivän sensuurin historiaan.
[vii] Kt. Marko Hamilon kirja: Punavihreä kupla – Perussuomalaiset ja media. Suomen Perusta -ajatuspaja. 2015. Hänen kysymyksenä on erittäin ajankohtainen: ” Asiakeskeinen argumentointi esimerkiksi Eurooppa-politiikasta tai maahanmuuttokysymyksistä on vaikeaa, jos puolueen sanoma on ristiriidassa toimittajakunnan enemmistön arvomaailman kanssa, eikä toimittajia sido enää vanhanaikaiseksi mielletty ammatti-ihanne todellisuuden objektiivisina raportoijina..”
[viii] SETA 11.9.2015:”Suomen kannettava vastuunsa Euroopan pakolaistilanteesta”
https://seta.fi/suomen-kannettava-vastuunsa-euroopan-pakolaistilanteesta/
[ix] Amnesty (luettu 2.11.):”Suomen on kannettava vastuunsa pakolaisten hädästä”
https://www.amnesty.fi/eduskuntavaalit/suomen-on-kannettava-vastuunsa-pakolaisten-hadasta/
[x] Suomenmaa 8.9.2015:”Pekkarinen Ylellä: Suomen kannettava vastuunsa pakolaiskriisistä”
https://www.suomenmaa.fi/?app=NeoDirect&com=6/3/21878/b46b9ac5d5
[xi] Turun Sanomat 24.6.2015:”Stubb: Suomen kannettava inhimillistä vastuuta”
https://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/786169/Stubb+Suomen+kannettava+inhimillista+vastuuta
[xii] Verkkouutiset 13.1.2015:”Alexander Stubb MTV:lle: Suomi tarvitsee työperäistä maahanmuuttoa”
https://www.verkkouutiset.fi/politiikka/stubb_mtv_vaaliteema_maahanmuutto-30502.